Seitsemän veljestä

Tälle sivulle kerään havaintoni Aleksis Kiven Seitsemän veljestä-kirjan äänikirjaversiosta, jonka kuuntelemisen aloitin 09.11.2020. Kirjan lukee Yle Areenassa Juha Rajalin ja mikäli oikein laskin, lukeminen kestää noin 13 h 30 min ja se on jaettu 14 osaan. 

Olen lukenut Seitsemän veljestä monta kertaa, alkaen kolmannelta tai neljänneltä luokalta. Minulla oli ala-asteella opettaja, joka kovasti arvosti tätä teosta ja mikäli aika ei ole täysin kullannut muistoja, luimme sen 3 tai 4 kertaa ääneen, kerran vuodessa. Minulla on siitä hyvä muisto, pidin ääneen lukemisesta (sitten kun ylipäätään olin viitsinyt opetella lukemaan, olinhan sitä mieltä ensimmäisellä luokalla, että ihan turha taito, isosisko kyllä lukee minulle) ja minusta oli kiva saada joku osa lukemisessa, joko jonkun veljeksen vuorosanat tai kertojaäänen. Tiedän, että joillekin luokkakavereille tämä ei ollut niinkään mieluisaa eikä muodostanut mukavaa muistoa, mutta minulle siitä tuli sellainen. 

Luin kirjan mahdollisesti myös sinä vuonna, kun yritin tietyn sadan kirjan listan läpilukemista (feilasin pahasti), mutta ainakin luin sen pojille ääneen, kun he olivat noin 8-10-vuotiaita. Tietääkseni se ei ollut heistä kauheaa, tai sitten he eivät vain kertoneet. 

Nyt siis aloitan iloisella mielellä uuden kuuntelu-urakan, joka ei edes siltä tunnu, kun tarina on ennalta tuttu ja verrattuna Alastalon saliin, melkoisen lyhytkin. 

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Osa 1/14

Ensimmäinen luku

09.11.2020 

49 minuuttia

5577 askelta

+2° C cavok

Tarinan alkuun kuvaillaan lyhyesti Jukolan veljesten kotipaikka ja sitten luetellaan koko veljessarja,  vanhimmasta nuorimpaan: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. Tuomas ja Aapo mainittiin kaksosiksi, samoin Timo ja Lauri. Heidän fasuunaansa (Kilpi on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen minuun, näemmä) kuvailtiin myös, kaikilla oli pellaivanen tukka alati pystyssä ja kuka oli hieman toista harteikkaampi, kuka pitempi. Eero nuorimpana mainittiin lyhyimmäksi. 

Poikain isälle kävi köpelösti karhumetsällä, vaikka olikin kokenut metsämies, niinpä joutui otson kanssa painisille ja siinä kävi huonosti kummallekin. Siihen aikaan veljessarja oli teini-iässä tai sen kynnyksellä, Eero oli vielä äidin helmoissa. Äiti koitti pitää poikasarjaansa kurissa, mutta näillä oli kaikenlaisia omia kotkotuksia.

Juhani Rajalin lukee kirjaa rauhallisella äänellä ja ilmaisee aina ennen repliikkiä, kuka sen sanoo. Hän ei erityisesti personoi henkilöhahmoja ja vaikka aluksi hieman häiritsi tuo puhujan mainitseminen, niin eipä sitä ilmankaan kuunnellessa tietäisi, kuka kukin on, ainakaan näin aluksi. 

Ensimmäinen pieni tarina kertoo teiniviikareitten reissusta salomaille selkäsaunan pelossa. Oli nimittäin tullut käytyä munavarkaissa ja kotiinpalatessa he huomasivat heti, että mutsi ragee jo pihassa. Niinpä he ottivat jalat alleen ja menivät piiloon. Mutsi ragesi aikansa ja kun meni päivä pari, alkoi hän ymmärrettävästi huolestua, että missä ne rakkaat kullannuput nyt olivat. Kului vielä lisää aikaa ja äidin oli pakko hakea apua etsintöihin. Jahtivoudin johdolla alkoivat sitten etsinnät, mahdollisesti yhdensuuntaismenetelmää käyttäen. 

Veljeksillä ei sinänsä ollut mitään varsinaista hätää, he olivat tehneet itselleen jonkunlaisen majoituskoijun, jonka oksakaton alla oli mukava loikoilla ja tuumia maailman menoa. Juhani oli vahdissa ja lauleskeli siinä omaksi ilokseen. Laurista kerrottiin, että hän oli tekemässä savikukkoja ojan partaalla ja Aapo ja Timo olivat juuri vähän tapelleet aikansa kuluksi. 

Etsijät lähestyivät paikkaa ja kuulivat miten Juhani mietiskeli, että jokohan heidän pitäisi mennä kotiin, vai olisivatko vielä muutaman päivän karussa, eiköhän heitä taivasten enkeljoukotkin suojelisi. Siinä kukin veljeksistä sanoi jotain, mistä saattoi päätellä millainen luonne kullakin oli. Laurilla ei ollut mikään hätä kotiin, muita hieman jo arvelutti, että kannattiko enää siirtää väistämätöntä, eli äidin kädestä tulevaa selkäsaunaa. Vähän kuitenkin päätettiin vielä vetkutella, mutta ruoaksi syötäviä nauriita päätettiin varastaa toiselta pellolta kiinnijäämisen mahdollisuuden minimoimiseksi. 

Tässä vaiheessa etsintäpartio oli saartanut pahaa-aavistamattomat viikarit ja jahtivouti neuvoi äitiä antamaan kunnon opetuksen. Äiti oli tietysti helpottunut, kun pojat olivat kunnossa, mutta leipoi heitä asianmukaisesti persuksille ja paimensi laumansa kotiin. Oppiko tuosta kukaan mitään, paha sanoa. 

Nyt tarina siirtyi sujuvasti siihen, että oli kulunut joitakin vuosia, pojat olivat kasvaneet ja tässä vaiheessa Juhani oli 25-vuotias ja Eero nuorimpana 18. Muut siltä väliltä. Oli käynyt niin, että poikien äiti oli kuollut ja oli mietittävä, miten asiat nyt järjestettäisiin. 

Sepä olikin sitten melkoinen TES-neuvottelu, jota veti veljeksistä mahdollisesti järkevin, Aapo. Hän arveli, että jotain tässä oli nyt ihan itse tajuttava tehdä, että talon pitämisestä ilman äitiäkin tulisi jotain. Koska Juhani oli vanhin, hänelle ehdotettiin isännän velvollisuuksien ottamista harteilleen. 

Juhani oli heti valmis, hän vaikutti muutenkin olevan melkoisen johdateltava, mikäli kattaus oli nätisti laitettu. Mutta ihan heti häntä ei huvittanut alkaa työntouhuun, ensi viikolla sitten. Hän oli siis sitä tyypillistä uusi elämä alkaa ensi maanantaina-tyyppiä. Aapo, ilmeinen nipottaja oli sitä mieltä, että miksi viivytellä, muttei saanut kannatusta. 

Aapo sitten luetteli, miten oli tuumannut asiat hoidettavan. Oltaisiin kaikki yhdessä, tehtäisiin töitä ja pidettäisiin taloa, Juhani olisi isäntä ja muut siinä sitten apuna. Olisi jopa yksi vapaapäivä kuukaudessa, kuun ensimmäinen maanantai. 

Juhanista tämä kuulosti oikein hyvältä ja hän suunnitteli jo miten hän rautaisella kourallaan pitäisi muut kurissa. Se ei miellyttänyt muita ja hän joutui aika äkkiä perumaan puheitaan. 

Lauria ei tämmöinen tilanpito oikein hotsittanut, hänen mielestään heidän kaikkien olis parasta muuttaa Impivaaraan, asustella siellä metsän peikkoina, pyytää elukoita ja olla yhteiskunnan ulkopuolella kaikessa rauhassa. Juhani ei tykännyt ideasta, eikä Aapokaan, mutta Timosta tämä oli tosi hyvä idea ja yksissä tuumin pojat päättivät seuraavana keväänä lähteä Impivaaraan, Tuomas otti myös option, mikäli tilanne kotomailla ei parantuisi. 

Simeonin uskonnollisuus tuli tässä vaiheessa esille, hän jaaritteli aiheesta jonkun aikaa ja Timo härnäsi häntä hieman. 

Aapolla oli vielä lisää suunnitelmia, nimittäin sitä että pitäisi tässä alkaa jo emäntiäkin hommaamaan ja Juhanin etenkin vanhimpana. Aapo kuvaili kaunosanaisesti millainen oli hyvä emäntä ja kyllä siinä oli tekemistä naisella, pelkässä kuvailussakin meni useita minuutteja, oli leivänleivontaa, tuvan siivousta, lapsen kapaloimista, lehmän lypsämistä ja paljon muuta, eikä nukkumaankaan kerkiä kunnon emäntä ennen kuin vähäksi aikaa yösydännä lapsen liekutuksen välissä. 

Juhani tuosta intoutui tunnustamaan, että hänellä itse asiassa oli jo katsottuna tyttö, jonka mielellään ottaisi emännäksi. Nimittäin Männistön muorin Venla. Siitä alkoikin sitten hupaisa tunnustusten sarja, sillä jokainen veli (Lauria lukuunottamatta) tunnusti, että heillä oli myös mielitietty katsottuna ja peeveli sentään, kun kyse oli samasta tytöstä. Ilmeisesti nuoria naisia ei niillä main ollut pilvin pimein. 

Voi olla, että muutama veli vain kiusasi Juhania, Eero nyt ainakin, mutta ilmeisesti Aapo oli jossain määrin tosissaankin. Juhani ei varsinaisesti ollut iloinen tästä asioitten saamasta käänteestä, vaan ehdotti asian ratkaisua tappelulla. Mikäpä sen järkevämpää? Siinä oli jo halko hänellä kädessä, minkä nähdessään muiden mielenkiinto asiaan alkoi vähetä, Eero oli enää mukana mahdollisessa halolla päähän-projektissa. TES-neuvottelija Aapo oli  myös oto-rauhanneuvottelija ja esitti, että päitten halkaisemisen sijaan tehtäisiin joukkokosinta, jossa jokainen Venlasta kiinnostunut lähtisi mukaan tiedustelemaan, olisiko neito halukas jonkun heistä ottamaan riesakseen. Jos näin kävisi, muilla ei olisi asiaan nokankoputtamista. Näin päätettiin tehdä. 

Ennen kuin luku ehti loppua, oli vielä pieni episodi sen suhteen, että Eero hieman mätkäisi Simeonia, sillä tämä puhui liiaksi Jumalasta Eeron makuun ja sen seurauksena Juhani katsoi velvollisuudekseen hieman opettaa Eeroa piiskan voimalla. Ilmeisesti tätä väkivaltaa kirjassa on ainakin riittämiin. Ainakin sen aikeita, nyt väliveljet tulivat esikoisen ja kuopuksen väliin ja Eero välttyi selkäsaunalta. 

Aivan lopuksi vielä sivuttiin sitä ikävää seikkaa, että kukaan heistä ei osannut lukea ja se voisi tuottaa ongelmia ilmeisen virkaintoisen rovastin taholta. Oli mahdollista joutua jopa jalkapuuhun, ellei lukutaitoa hommattaisi. Jalkapuu ei kuulostanut yhtään kivalta ja päätettiin siis hankkia aapiskirjat Hämeenlinnasta ja hoitaa homma alta pois lukkarin lukukoulussa. 

Osa 2/14 

Toinen luku 

10.11.2020

44 min 

5516 askelta

-2° C cavok

Toisen luvun alussa seitsemän veljestä olivat kaikki Dresmann-valmiita, oli kammattu ja puunattu, oli haarapussi valmiina ja ABC-kirjat ostettuna. Aamupalaakin oli syöty, mutta mieli ei veljeksillä ollut kovin valoisa. Oli aika lähteä kouluun. 

Juhani äkkäsi ikkunasta naapurin Venlan, jolloin muistui mieleen se kimppakosintasuunnitelma, jonka veljekset pl Lauri olivat jo sopineet tekevänsä. Mikäpä sen parempi synenerginen suunnitelma, kuin yhyttää kosiokeikka tähän kouluunlähdön aamuun, kun oltiin jo sopivasti siistejä. Aapo sovittiin puhemieheksi ja eikun menoksi. 

Mutta sitä ennen Juhani kertoi sopivan unitarinan, joita taitaa kirjassa olla sitten enemmänkin. Siinä unessa oli pesässä seitsemän munaa. Oli kukko, mutta kukko kuoli, oli kana, mutta arvatkaapa mitä, sekin kuoli. Ja niin oli kaikenlaista tuholaista ja saalistajaa heti pesän munien kimpussa. Yksi munista oli pieni, se heti tiettiin tietysti Eeroksi. Kuin oman elämänsä Freudit, olivat veljekset tulkitsemassa unta ja nähtiin, että rotat, kissat ja muut munien uhkaajat olivat tietysti elämän viettelyksiä ja syntejä, jotka nyt uhkasivat pesää vanhempien kuoltua. 

Niin siinä kävi, että kaikki munat menivät rikki ja eikö pienimmästä tullut paha haju, huomaa tämä Eero, hänelle torkotettiin (!). No, kyllä siitä sitten toivuttiin, kuoret kerättiin pois ja tehtiinpä oikein hyvää munakokkelia, joka maistui kaikille, eikö vielä annettu naapurillekin. Siinä sitä olisi Sigmundille tulkittavaa. Eerokin koitti jonkunlaista untaan tarjota tulkittavaksi, mutta se ohitettiin melko nopeasti, olihan kosiomatka alkamassa. 

Lauri käskettiin jäämään vartioon eväspussien luokse, häntä kun ei kosinta kiinnostanut ja Eero hövelisti tarjoutui nuoremmuuttaan pitämään isoveljille ovea, kun he astuivat ovesta sisään Männistön muorin tupaan kosimaan Venlaa. Mutta eipä Eero itse astunut ovesta sisälle vaan jäi ulos myhäilemään. Olin arvannut oikein, ettei hän ollut varsin tosissaan, kun oli väittänyt myöskin olevansa ihan Venlan lumoissa. 

Kauaa veljekset eivät viipyneet, ilmeisesti Aapon kosiopuhe ei ollut osunut sopivaan kohtaan neidon altista sydäntä, sillä kiukkuinen Juhani karkasi pihalle aiemmin sileäksi suittu tukka tavanomaiseen pystyasentoon nousseena. Perässä tulivat muutkin, eikä kellään ollut hyviä uutisia. Venla oli siis sanonut ei, yksiselitteisesti ei. 

Siinähän kävi sitten tavanomaiset, veljekset, etenkin Juhani alkoi moittia Venlaa ja ainakin Eero oli kuorossa mukana, sanoipa Veeraa luntuksi, mutten ole varma oliko sanalla tuolloin niin negatiivinen konnotaatio kuin sillä minun korvaani on. Neitoa moitittiin opportunistiksi, sen ajan Brookeksi, joka tavoittelee parempaa sulhoa kuin kukaan Jukolan pojista, mikä sinänsä ei ollut mikään ihme, eiväthän nämä orpopojat varsinaisesti mitään kylän tavoitelluimpia poikamiehiä olleet. 

Siitä Juhani oli tyytyväinen, vaikka surun murtama olikin, ettei kukaan muista veljistä ollut sen onnekkaampi kosioretkellä. Hän osoitti mitä vähäisintä veljesrakkautta kuvailemalla, miten olisi höyhentänyt sen veljen, joka olisi saanut myöntävän vastauksen. Mutta ehkä se oli vain tunnekuohua, tai sitten hän tosiaan oli aika kuumakalle, väkivaltainen öykkäri. 

Veljekset siinä sitten keräilijät itsetuntonsa sirpaleita kuka mitenkin ja kulkivat kohti lukkarin lukukoulua, matkan varrella Eero vielä härnäsi Juhania ja heille meinasi tulla riita, mutta joku väliveljistä tuli väliin. Alan nähdä tässä tiettyä kaavaa. 

Ennen kuin veljekset pääsivät perille heidän tielleen osui viettelys. Tiellä ilakoi joukko Toukolan poikia, juokaleita ja tyhjäntoimittajia (Jukolan pojat nyt olivat tosiaan parhaitakin puhumaan). Kauempaa näytti, että Toukolan pojilla oli oikein lystiä ja veljeksiä alkoi houkuttaa liittyä seuraan sen sijaan, että menisivät sinne inhottavaan kouluun. 

Lähemmäs ehtiessään he kuitenkin huomasivat, että Toukolan pojilla oli enemmänkin kiusat mielessään ja he lauloivat pilkkalaulun Jukolan veljeksistä. Tässä kohtaa minulle nousi kyllä kylmät väreet. Tuli mieleen, että lauloimmekohan koulussa aina tämän kohdan, vai lukiko sen joku meistä vain suoraan. Ainakin sävel nousi mieleeni ja saatoi hieman hyräillä kävellessäni tämä aamuna ihanassa pakkasaamussa. Liitän laulun tähän kopioituna, en sentään muista sitä ulkoa sanasta sanaan. 

"Kiljukoon nyt kaikkein kaula,

Koska mielin virren laulaa

Voimasta seitsemän miehen.

Tähtiä kuin otavassa,

Poikia on Jukolassa,

Laiskanpulskeja jallii.

Juho pauhaa, pirtti roikkaa;

Hän on talon aika poika,

Ankara »Poika-Jussi».

Tuomas seisoo niinkuin tammi,

Koska saarnaa Aaprahammi,

Jukolan Salomon suuri.

Simeoni, liuhuparta,

Valittaa se »ihmisparka,

Syntinen, saatana, kurja».

Simeoni herneet keittää,

Timo sekaan rasvat heittää,

Patahan kuohuvaan sylkee.

Lauri-poika metsäss’ häärii,

Katselevi puita väärii,

Mäyränä nummia tonkii.

Viimein tulee hännän huippu,

Pikku-Eero, liukas luikku,

Jukolan tiuskea rakki.

Siinä onpi velisarja,

Jalo niinkuin sonnikarja,

Voimalla seitsemän miehen."

Veisustahan nousi sitten tietysti melkoinen rähinä, sen sinänsä ihan nokkela lyriikka ei miellyttänyt seitsemää veljestä ja koska pilkkakirveet yhä jatkoivat käänteiskehujansa, niin alkoi jo sappi kiehua jokaisessa veljeksessä. Yksi Toukolan pojista meni vielä ja nappasi aapiskirjan Juhanin kädestä ja siitä sitten homma eskaloitui nopeasti rivakaksi tappeluksi, jossa ei nyrkkejä säästelty puolin eikä toisin. En muista miltä tuntui lapsena lukea ja kuunnella tätä väkivaltaista kohtausta, mutta nyt se kyllä hieman vistotti. Aikansa tapeltuaan Jukolan pojat pääsivät voitolle ja tappelu taukosi. 

Juhania kuitenkin harmitti se, että hänen aapiskirjansa oli viety ja hän tarrasi syyllistä kurkusta ja vaati tätä antamaan kirjan takaisin. Pienellä väännöllä kurkusta se onnistuikin, mutta tähän Juhani ei jättänyt asiaa, sillä pieni lisänöyryytys oli vielä paikallaan ja hän pakotti ilkiveikon vielä pussaamaan aapiskirjaa ennen kuin ojensi sen Juhanille. Charming. Hän halusi myös tietää, kuka oli tuon pilkkaveisun sanoittaja, mutta Toukolan poika ei mukamas tiennyt edes kurkusta puristettuna. 

Veljekset lähtivät jatkamaan matkaa analysoiden tapahtunutta, arvelivat tietävänsä syyllisen lauluun, sen täytyi olla Kissalan Aapeli. Aikamiespoika äitinsä tuvassa, varsin epäkelpo yksilö ja irvileuka. Häntä päätettiin tavattaessa hieman taputella. Myös laillisten keinojen käyttämisellä, kuten oikeuden eteen saattamisella spekuloitiin, mutta arveltiin sen olevan hankalaa todisteiden puuttuessa. 

Niin jatkui matka ja sen varrella muisteltiin hieman isävainaata ja Simeoni kertoi mikä sai aikaan hänen uskonnollisen herätyksensä, sanottiin yhtä jos toista. Mietittiin, että hotsittaako se kouluun meno nyt ollenkaan, vai käännytäänkö kotia kohti. Päätettiin kuitenkin jatkaa matkaa kuten oli sovittu. Luvun loppuun Timo lausui kauniin runon, siitäkin tuli kylmät väreet. Liitän senkin kopioituna tähän.

"Makeasti oravainen

Makaa sammalhuoneessansa;

Sinnepä ei Hallin hammas

Eikä metsämiehen ansa

Ehtineet milloinkaan.

Kammiostaan korkeasta

Katselee hän mailman piirii,

Taisteloa allans’ monta;

Havu-oksan rauhan-viiri

Päällänsä liepoittaa.

Mikä elo onnellinen

Keinuvassa kehtolinnass’!

Siellä kiikkuu oravainen

Armaan kuusen äitinrinnass’:

Metsolan kantele soi!

Siellä torkkuu heiluhäntä

Akkunalla pienoisella,

Linnut laulain taivaan alla

Saattaa hänen iltasella

Unien Kultalaan."

Osa 3/14

Kolmas luku

11.11.2020

57 minuuttia

5516 askelta

-1° C, tymä

Tässä luvussa veljekset olivat koulussa, eikä se kuulostanut kovin kivalta. Juhani ja Timo olivat tukkapöllyn jälkeen nurkassa seisomassa, muut aapiskirjojensa parissa puurtamassa. Eerolla meni hyvin, hän jo tavasi menestyksekkäästi, kun muilla oli homma vielä alkutekijöissään. Nykypäivänä Eero siis pelaisi jossain levelillä 50, kun isoveljet miettisivät, että miten tämän laitteen saa käyntiin. Apuopettajana lukkarin lisäksi toimi hänen 8-vuotias tyttärensä, mikä oli varmasti kohtuullisen nöyryyttävää veljeksille sekin ja luonnollisesti lapsityövoiman käyttönä paheksuttavaa. 

Nälkä kurni veljesten vatsoissa, menossa oli toinen koulupäivä. Lukkari oli ankara opettaja, joka ei siis kaihtanut ruumiillista kuritustakaan, myös eväitten säännöstely oli keinovalikoimissa. Hän kuitenkin myönsi nyt tunnin lounastauon veljeksille, ilmeisesti hän muisti, että ravintoakin tarvitaan tukkapöllyn ja nurkassa seisottamisen lisäksi oppimistuloksien saavuttamiseksi. Koska tuolloin ei ilmeisesti vielä kiinnitetty mahdollisiin pelastautumismahdollisuuksiin kovin paljon huomiota, laittoi lukkari oveen pönkän ulkopuolelle, kun jätti veljekset einehtimään. 

Heti kun opettaja poistui paikalta, alkoi keskustelu siitä, miten lukuopinnot sujuivat. Yleinen tyytyväisyydentila oli melko alhainen, yhtä jos toista veljeä oli tukkavanutettu ja kirjaimet olivat niin kamalan vaikeita. Vaikka kaikilla oli kova nälkä, alkoi Juhani yllyttää toisia syömälakkoon. Syytä ei ihan ymmärretty, vaikka Juhani selitti, että lukkarin kiusaksi oltaisiin syömättä. Timo sen sijaan alkoi ehdotella, että lähdettäisiin nyt pois, ei sen lukutaidon kanssa olisi niin nokonuukaa. Simeonikin komppasi, että kunhan muuten oltaisiin siivosti ja synninpelossa, niin oliko tuolla niin väliä, vaikkei osattaisikaan lukea. Aapo koitti toppuutella, mutta velipojat olivat melko ärhäkkäinä lähdössä. 

Huomattiin, että ovi oli ulkopuolelta lukittu, joten ikkunastahan sitä sitten oli lähdettävä. Juhani rikkoi ikkunan ja osa veljistä jo vilisti pihalle sitä kautta. Oven takaa alkoi kuulua metakkaa, lukkari oli jo saapuvilla. Juhani halusi vielä jättää lukkarille kiitoksensa selkäsaunan muodossa, mutta siitä suunnitelmasta sentään Tuomas sai hänet luopumaan. Siihen loppuivat ainakin siltä erää opinnot Jukolan veljeksiltä, kun he vilistivät kohti Sonninmäkeä, pois lukkarin lukuopista. Opintopisteet jäivät sangen vähäisiksi. 

Veljekset asettuivat mukavaan paikkaan Sonninmäen niitylle, sieltä oli hyvät näköalat kylään ja sitä ympäröiville seuduille. Olo oli mitä mukavin, vaikka reissun agenda nyt sitten jäikin saavuttamatta. Viriteltiin tulet ja laitettiin eväät esille. 

Veljekset siinä sanailivat syömisen ohessa, kuka mitäkin, Eero härnäsi Juhania, mietittiin miksi lukemisen opettelu oli heille niin vaikeaa. Laulettiin pari biisiä ja loikoiltiin. 

Näköpiiriin ilmestyi sitten Rajamäen rykmentti, jota Kivi suorasukaisesti sanoo mustalaisiksi. Kyse oli perheestä, jonka isä Mikko oli laukkuryssä (taas nykykorvaan epäkorrekti ilmaisu, käyttäkäämme siis ilmaisua myynnin konsultti) ja äiti Kaisa kuppari ja ennustaja. Lapsia oli useita, pari jo omin jaloin kuljeskelevaa ja muutama pienempi kärryissä. Kaisa kiskoi kärryä ja Herra Myynnin Konsultti tuuppasi takaa kepillä. Heillä oli siis tapana kierrellä seutuja, tehdä pientä kauppaa ja terveys-ja tulevaisuusalan bisnestä. 

Vaikka Jukolan veljekset eivät olleet kouluun mennessään erityisesti pitäneet Toukolan poikien heistä laulamasta irvailulaulusta, ei se estänyt heitä laulamasta vastaavaa Rajamäen rykmentistä. Tätä kipaletta eivät monialayrittäjät arvostaneet, olihan se suorastaan rienaava. Mikko esitti vastalauseen ja Kaisa yleisön pyynnöstä huolimatta ennustuksen, jonka jokainen kirjan joskus lukenut tietää olevan melko tarkkanäköinen. Huonosti tulisi veljesten käymän, asiaan liittyi sekä pakkanen, että tulipalo, mutta ei siitä enempää tässä kohtaa. Rajamäen rykmentti jatkoi matkaansa kolistellen ja meluten ja Juhani lähetti heidän mukanaan rivonpuoleiset terveiset rovastille, jotka Kaisa lupasi toimittaa perille. 

Veljekset jatkoivat tärkeää lorvimisen tointaan ja sanailivat edelleen, kerrottiin opettavainen tarina siitä, joka toiselle kuoppaa kaivaa, joka toiselle ei. Ja esitettiin erilaisia omatekoisia ennustuksia ja pahanonnen toivotuksia yhdelle jos toiselle. Suomeksi sanottuna veljekset siis jauhoivat sitä itteänsä. 

Aapoa yllytettiin kertomaan tarina ja hän kertoikin sellaisen. Siinä olivat pääosissa paha isäpuoli, kaunis neito ja tämän poikaystävä. Isäpuoli ei hyväksynyt neidon ja poikaystävän suhdetta ja uhkasi, että pahasti käy, jos tyttö ei tottele ja pysy erossa pojasta. Mutta ei tämä tietenkään pysynyt, vaan meni tapaamaan poikkista yösydännä, kun kaikki muut nukkuivat. Vaikka eivät tietysti nukkuneet, paha isäpuoli oli kytiksellä ja lähti seuraamaan neitoa. Mies löysikin nuorenparin syleilemästä suuren kiven juurella ja sen enemmittä puheitta hän tuikkasi heitä kumpaakin miekalla, lävisti heidät muitta mutkitta, koska oli sitä mieltä, että näin on nyt järkevintä tehdä. Seurasi sitten nuorten surullinen, mutta rakkaudentäyteinen kuolema ja hurmeen vuoksen valunta. Siinä kohden isäpuolta alkoi kaduttaa ja sen merkiksi hän huusi pimeään yöhön katumuksen kiljaisuja. Lopulta hän ei voinut itseänsä estellä, vaan surmasi itsensäkin. Aamulla heidät löydettiin ja kannettiin poies ja haudattiin, mutta kyseisen kiven kulmilla nähtiin sen jälkeen neljä kirkasta pistettä, jotka merkkasivat rakastavaisten kuumia, lempiväisiä silmiä. 

Tarinan opetus oli ilmeisesti siinä,  että kerran vielä pääsee surmamies kuolonunestaan, mutta se tapahtuu siinä vaiheessa, kun maailmanloppu on lähellä, eikä se ole sitten enää kovin hyvä hetki, koska maailmanloppu ei ole kovin hyvä asia noin ylipäätään. Tarinan opetus jäi minulle, nykyajan ihmiselle hieman hämäräksi, mutta veljekset jaksoivat sen hyvin kuunnella ja keskustella siitä rakentavassa hengessä jälkeenpäin. 

Syömisen, tarinoiden ja mukavan olon seurauksena veljeksiä alkoi ramaista ja yksi toisensa jälkeen nukahti siihen niitylle. Tupsluikkareitten aikana alkoi säätila muuttua, taivaalle kerääntyä cumulonimbuksia ja ukonilma lähestyä. Tästä autuaan tietämättöminä veljekset vetelivät hirsiä kuorossa kuorsaten. Alhaalla kylässä salama iski pappilan riiheen sytyttäen sen palamaan. Vasta kun myräkkä lähestyi Sonninmäkeä, heräsivät veljekset säikähtäen ja pystyyn pompaten. Sadetta he pitivät hetken aikaa tuuhean kuusen alla ennen kuin lähtivät matkaan. Kotiin oli ilmeisesti sen verran matkaa, että välillä oli syytä yöpyä ja he kutsuivat itsensä kylään Tammiston Kyöstin luokse. Sinne heille tehtiin vuoteet lattialle ja tähän päättyy kolmas luku. 

Tässä kuvassa on yksi lempisäistäni, tymä.

Osa 4/14

Neljäs luku

50 min

12.11.2020

ilman aamukävelyä, mutta lentosään mukaan:

+3° C tymä 

Neljännen luvun alussa veljekset olivat kotimatkalla yövyttyään sitä ennen Tammiston Kyöstin residenssissä. Heidän surullista ulkomuotoaan kuvailtiin niin, että sai heti käsityksen heidän olleen tappelussa. Taas. Lähdettyään Tammistosta he olivat joutuneet väijytykseen, parikymmenpäinen joukko Toukolan poikia oli ollut heitä odottamassa kostoa janoten. Niinpä Jukolan katras sai pahan löylytyksen, jossa tuli vammaa jos jonkunlaista. Juhani uhosi kuitenkin, että jos he olisivat olleet asianmukaisin asein ja astaloin varustettuja ja tienneet varautua tappeluun, olisi siinä tarvittu Toukolassa niin ruumiinpesijää kuin haudankaivajaakin. Kuulostaa pahalta. 

Kotiin päästyään Timo laitettiin saunanlämmityshommiin ja Eero lähetettiin ostamaan viinaa. Oli tarkoitus hieman pehmitellä vammoja ja hoidella itseään kuntoon. 

Sauna sitten lämpeni ja veljekset istuivat lauteilla, lämpö teki hyvää, mutta melko kuumaksi oli Timo saunan lämmittänyt. Siinä vihdottiin ja juteltiin mitä oli tapahtunut ja miten saunan kuumuus toi mieleen helvetin ikuisen tulen. 

Simeoni tahtoi ottaa vähän lämmintä vettä Juhanin ämpäristä, mutta isoveli ei ollut suostuvainen. Kun useampi muu veli tarjosi omastaan, huomasi Juhanikin olleensa turhan tarkka ja lupasi omastaan, jollei ihan kaikkea oteta. Nurkassa Eerolla ja Laurilla oli kähinää, Eero siellä hönkäili kuumaa hengitystä kuumassa löylyssä Laurin selkään. Siitä tuli mieleen omien poikien vastaavanlaiset toisen henkilökohtaiseen tilaan tunkeutumiset, kuten "tuo katsoo mun ikkunasta" (automatkalla) tai "tuo hengittää mun ilmaa" (ihan missä vain). Jotain siinä puhuttiin myös siitä pitäisikö Jukolaan rakentaa uusi sauna, mutta Juhani isäntänä oli sitä mieltä, että mitä tässä kiirehtiä. 

Saunottuaan ja itseään vihtoen paranneltuaan veljekset menivät tupaan ja Juhani keitti Eeron hommaamasta viinasta ja muutamasta muusta aineksesta voidetta, jolla tappelussa tulleita, etenkin pään alueen vammoja hoidettiin. Ilmeisesti osa tehosta perustui siihen, että alkuperäinen kipu unohtui lääkkeen tuottaman kivun vuoksi. Ruoka ei maistunut veljeksille sinä iltana, vaan he menivät nukkumaan. 

Siinä heidän nukkuessaan kävi sitten niin, että ylen kuumaksi lämmitetty sauna syttyi palamaan ja sen verran syrjässä Jukola sijaitsi, että sauna sai palaa yösydännä kenenkään sitä näkemättä tai kuulematta. 

Aamulla veljekset heräilivät, jos eivät aivan tervehtyneinä, niin jossain määrin elpyneinä kuitenkin. Aamiainenkin maistui ja he jutustelivat pöydän ääressä yhtä jos toista. Oli puhetta siitä, miten Toukolan poikia pitäisi kohdella tavattaessa ja Juhanilla oli mielessään melko väkivaltaiset ehdotukset. Aapo järjenmiehenä koitti ehdotella oikeustoimia, muttei sekään oikein innostanut. 

Seurasi todella pitkä tarina nahkurista, jota en oikein saanut jäsennettyä mielessäni, en sen opetusta, muuten kuin, ettei pitäisi olla laiska, eikä ahne, kummassakaan tapauksessa seuraukset eivät ole suotuisia. Nehän ovat kyllä hyviä neuvoja. Joku veljeksistä sitten hoksasi vilkaista ulos ja huomasi saunan kadonneen, siitä ei ollut jäljellä kuin muutama hehkuva hiili ja vähän kiukaan muurausta. Siitäpä veljekset harmistuivat ja luonnollisesti, kuten useimmissa organisaatioissa, syyllisen selville saaminen oli ensiarvoisen tärkeää. Juhani muisti heti, että Timohan se oli saunan lämmittänyt ja Timo vastasi tehneensä sen isännän käskyn mukaan. Onneksi tästä ei kuitenkaan sukeutunut halkotappelua eikä muutakaan, kunhan suita pieksettiin antaumuksella.

Homman keskeytti sitten vieraan saapuminen Jukolan pirttiin. Nähtiin, että tulija oli Mäkelä, rauhalliseksi tiedetty lautamies, joka ei kuitenkaan yleensä liikkunut leppoisilla asioilla. Veljekset ehtivät päätellä, että asia koski tappelua Toukolan poikien kanssa ja Aapo tarjoutui puhemieheksi selittämään asian laitaa. Juhani vaati isäntänä myös päästä ääneen, mutta Aapo arveli hänen itsensä olevan parempi puhumaan, mikäli sattuisi olemaan tarpeen hieman kiemurrella asioissa. 

Mäkelä siis astui taloon ja huomasi oitis, että Jukolan veljeksiä oli pieksetty oikein kunnolla ja halusi tietää mistä on kyse. Sitä sitten vähän seliteltiin, parhain päin tietysti, mutta ymmärrettiin lautamiehen olevan muilla asioilla, koska ei tullessaan tiennyt tappelusta mitään. Mäkelä sanoi olevansa ikävällä asialla, rovastilta tuomassa sanaa, että Jukolan veljeksiä odotti tulevana sunnuntaina kirkonmäellä jalkapuu. Se ei kuulostanut lainkaan houkuttelevalta ja veljekset tahtoivat tietää, että what ever for? No, he olivat rikkoneet lukkarin ikkunan ja lähteneet lätkimään koulusta ja olivatpa vielä lähettäneet rivoja terveisiä Rajamäen rykmentin  Kaisan mukana, tämä oli tietysti auliisti ne välittänyt. Rovasti oli tosi pahana ja asia voitiin sovittaa vain jalkapuulla. Ja sillä lukemaan opettelulla. 

Aapo ja Juhani sitten selittelivät ummet ja lammet, vetosivat Mäkelän sääliin ja Juhani oikein lupasi, että jos nyt vielä kerran saataisiin armoa, niin kyllä he hankkisivat lukutaidon Männistön Venlan opettamana, tämä kun tiedettiin hyväksi lukijaksi. Mäkelä alkoi heltyä ja lupasi viedä sanaa rovastille, mutta anteeksi piti käydä pyytämässä ja ilmeisesti sormet selän takana ristissä Juhani arveli, että saattaisihan tuota käydäkin. 

Kun Mäkelä oli  lähtenyt alkoivat muut tivata Juhanilta, että mitä oli tullut luvattua. Juhani vakuutteli, että ihan vain ajan voittamiseksi hän oli turissut, ilman varsinaista sydämen aietta. Tuomas, Timo ja Lauri muistuttelivat mieleen, että mitäs jos sittenkin lähdettäisiin sinne Impivaaraan, asetuttaisiin yhteiskunnan ulkopuolelle ja annettaisiin niin lukutaidolle kuin rovastillekin piutpaut. Pian veljet pääsivät konsensukseen, että näin se on viisainta tehdä. 

Tässä kohtaa oltiin siis syyskuussa ja veljekset hommasivat nopeaan tahtiin tiluksilleen vuokralaisen kymmeneksi vuodeksi. Itse he lähtisivät salomaille ja vuokralainen pitäisi heidän taloaan ja tilaansa. Sopimus oli laadittu ja muutto lähestyi, talvikuukaudet veljekset vielä sopimuksen mukaan olisivat Jukolassa ja kun  talvi vaihtuisi seuraavaan kesään, he ottaisivat ritolat. 

Osa 5/14

Viides luku

13.11.2020

50 min

askelmittaus unohtui

+5° C, overcast 2000 FT

Oli tullut kevät ja Jukolan veljekset jättivät taakseen armaan syntymäkodon ja lähtivät kimpsuineen ja kampsuineen Impivaaraan yhteiskuntaa pakoon. Mukana olivat mm. talon koirat Killi ja Kiiski, vanha kissa, pitäjän paras kukko ja yksisilmäinen hevonen, Valko, seitsemän lusikkaa ja pata. Iloisella, mutta toisaalta hieman haikealla mielellä he kulkivat kohti uusia seikkailuita. 

Matkalla Aapo kertoi veljilleen tarinan uljaasta ratsastajasta, joka kohtasi matkoillansa kärmeslauman, jonka johtajalla oli korea kruunu päässään. Ratsastaja katsoi oikeudekseen ottaa tuon kruunun kärmeksen päästä ja tekikin niin. Tästä lauma ymmärrettävästi veti herneen nenään ja lähti ajamaan takaa ratsastajaa. Siinä sukeutui kauhia tappelus, jossa todellakin vahingoitettiin ratsastajan ratsua, ihan kuolemaan saakka, oli virran ylitystä ja tuleen syöksymistä ja se hevonen tosiaan kuoli ja lopulta käärmeetkin, mutta uljas ratsastaja seisoi vihollisensa kukistettuaan ja aarre kätösissään. Justiinsa. Niin sitä pitää. Tultiin sitten perille Impivaaraan.

Impivaarassa oli olemassa sopiva väistömajoitus, heidän isoisänsä rakentama metsästyskoiju, jossa saattoi majailla sen aikaa, kun uuden tuvan rakennus kestäisi. Iltasella oli viritelty nuotio ja taisi siinä olla jotain apettakin veljeksillä, kun Aapo tahtoi hieman sanansijaa. Juhani sen hänelle mieluusti antoi. 

Aapo oli sitä mieltä, että nyt kun oltiin päästy Impivaaraan oli tarpeen asettaa ns. house rules ja koska muut pitivät häntä järkiveikkona, annettiin hänen ehdottaa, että yhden pitäisi olla muitten johtajana. Arvelin ensin, että hän ehdottaisi tehtävään itseään, mutta Juhani kerkisi ensin ja koska hän oli kuitenkin, kaiketikin, veljessarjan esikoinen, hänen katsottiin olevan tähän asemaan sopivin. 

Juhani, kuten olemme jo huomanneet, oli vallantärkeä, hänen piti saada määrätä, vaikka vastoin omaa tietämystäänkin ja hän oli heti latelemassa mitä rangaistuksia veljille tulisi, mikäli eivät tottelisi häntä. Hän tahtoi sulkea peijakkaat arestiin luolaan miettimään tuhmuuksiaan. Siitä eivät veljet pitäneet, he luettelivat kaikki mieleensä tulevat eläimet, joitten kaltaisina he eivät tahtoneet tulla suljetuksi luolaan. Juhanin täytyi luopua suunnitelmasta ja ottaa ohjenuorakseen Aapon ehdotus. Sen mukaan niskoittelevat yhteisön jäsenet laitettaisiin käpälämäkeen, potkittaisiin persuksille ja saisivat mennä Impivaarasta pois, eikä takaisin olisi tulemista. Tämä kuulosti veljistä paremmalta kuin luolaan sulkeminen. 

Oli tullut aika käydä levolle, Timo jo nukahtikin, mutta muilla oli vaikeuksia saada unta. Aapo kertoi sitten vielä toisen tarinan, se oli stoori Impivaaran neidosta ja vuorenpeikosta. Tarinassa oli ymmärrettävästi neito ja peikko, sen sanoo jo järkikin. Aluksi esiteltiin peikko, joka oli luonnollisesti ruma ja paha ja sen lisäksi janosi verta. Tätä viimemainittua himoaan tyydyttääkseen peikko saattoi muuttaa muotoaan aina sen mukaan komeaksi mieheksi tai kauniiksi naiseksi, miten nyt sattuikin sopimaan pirtaan. Mutta tämä muodonmuutos päti vain tietyn matkan päästä sen kodista, mikäli se tuli lähemmäs himaa, katosi kauneus/komeus ja tavanomainen peikkous puski pintaan. Niinpä sen täytyi käydä ihmisverta hankkimassa riittävän kaukana kotoa. 

Kerran peikko taas oli sitten liikkeellä ja äkkäsi nuorenparin, joka oli juuri eronhetkellä, nuorukaisella oli lähtö jonnekin bisneksiin ja neito lupasi odottaa siveästi ja kauan. Nuorukainen lähti ja eikös peikko uljaan ruhtinaan olomuodossa rientänyt paikalle ja aloittanut nämä tavanomaiset bull shittinsä siitä, miten sillä oli mammonaa, kultaa ja kimalletta yllin kyllin ja kannattaa ehdottomasti lähteä sen matkaan, ei kahta kysymystä. Neito siinä epäröi noin sadasosasekunnin ja antautui ruhtinaan käsivarsille ja unohti juuri hyvästellyn mielitietyn nuavvaa. Peikko, ruhtinaan olomuodossa lähti kiikuttamaan neitoa kotia kohti ja kun se ylitti kriittisen rajan, muuttui se omaksi itsekseen ja neito huomasi, että voi hitsit, nyt kävi heikosti. Ei auttanut vastaanpyristely, vaan peikko nautti iltasekseen joka tipan neidon verestä. Yleensä kävi niin, että uhri kuoli tässä käsittelyssä, mutta nyt kävi jostain syystä (draamallisista arvelen) niin, että neito muuttuikin valkeankuultavaksi eikä kuollut sitten millään, vaikka peikko parhaansa yritti. Niinpä peikko teki tästä sitten aarteittensa kiillottelijan ja kotipiian.  

Neito siis eleli siellä peikon luolissa päivät kotitöissä ja öisin pääsi vähän haukkaamaan happea vuoren päälle, muttei tietenkään päässyt lähtemään kotiinsa. Kului kolme kuukautta ja neidon sulho palasi kotiin, muttei löytänyt armastansa, syystä jonka me hyvin tiedämme. Kului edelleen lisää aikaa, oikeinpa sata vuotta ja yhä neitonen kiillotteli niitä topaaseja päivät ja yöt kekkaloi vuoren harjalla. 

Yksi yö sitten hän näki taivaalla kirkkaan tähden, joka tuli häntä kohden. Eipä se ollutkaan tähti, vaan se oli kirkkaana loistava ylkä terävä miekka ojossa. Neito toivoi, että nyt tästä päästään, kun ylkä hänet seivästää miekalla, mutta eipä mitä. Ex-poikaystävä oli anteeksiantavainen ja antoi sen verran messevän suukon, että siitä veri virtasi takaisin neidon suoniin ja tämä olikin tuota pikaa ihan kunnossa ja kaikki oli ok. Ja kun vielä peikko tuli aamun valjetessa luolansa suulle piikaansa perimään, sohaisi nyt taas nyksä miekkansa peikkoon ja tälle kävi köpelösti. Niin pääsivät ahot ja seutukunnat pahasta peikosta ja nuoripari kiisi aamukotoissa lemmenhuumassa kauas pois ja sen pituinen se. Mitä tästä opimme? Kannattaisi miettiä vähän kauemmin ennen kuin hyväksyy mitä tahansa kaveripyyntöjä ja yleensä se mikä näyttää liian hyvältä ollakseen totta, ei yleensä olekaan. 

Tarinan päätyttyä veljekset hieman kiistelivät siitä, miten mahdollisesti itse olisivat vastaavassa tilanteessa pystyneet vastustamaan kiusausta ja ansaitsiko tarinan neito myötätuntoa vai ei. Timo oli sitä mieltä, että hän ei kyllä mihinkään naisiin lankeasi, hutikoisi heitä tarvittaessa risulla kauemmas ja Juhani kertoi "kylmääkituruus"-tyyppisen tarinan siitä, miten oli nähnyt koristeellisen röökynän ja kekkaloivan teikarin (Kivi käytti tätä sanaa, ei keikaria) kohtaamisen Turussa nuorna poikana, mutta mitä siitä piti oppia, jäi hieman epäselväksi. Mutta saipa kertoa käyneensä Turussa.

Juhani komensi vielä Simeonin peittelemään hiiliä nuotiosta ennen kuin käytäisiin levolle. Simeoni teki työtä käskettyä, mutta palasi pian silmät selällään, että nyt siellä on ulkona joku pirulainen silmät kiiluen, mitä tehdään.

Veljekset menivät kaikki katsomaan, mutta eivät saaneet selkoa, että mikä siellä oli. Ei se Valko voinut olla, koska ei yhtään hevosen valkeaa väriä erottunut ja sehän oli sitä paitsi yksisilmäinenkin. Pakko se oli olla jotain pahempaa, ties vaikka paholainen. Kummajaiselta koitettiin kysyä kuka tämä oli ja mitä veljeksistä tahtoi. Ei vastausta. Mietittiin, että käytäisiinkö sen kimppuun rukouksin vaiko hehkuvin hiilin. Lopulta kuitenkin ilmeni, että Valkohan se oli, matkan aikana suossa rypiessään nahkansa lianneena ja kellokin oli pudonnut kaulasta kilisemästä. Tämän jännitysmomentin jälkeen veljekset asettuivat aloilleen ja nukahtivat ja niin viides luku päättyi. 

 

Osa 6/14

Kuudes luku

14.11.2020

71 min

8386 askelta

+4° C SCT 2300 FT

Kuudes luku oli pisin tähän mennessä kuuntelemistani ja siihen mahtuikin paljon draamaa. Luvun alussa kuvailtiin sitä, miten Jukolan veljekset saivat elämänsä mallilleen Impivaarassa, miten tupa rakennettiin ja elinkeino sommiteltiin, alettiin metsästää luvalliseen ja vähän luvattomaankin aikaan. 

Sutta koitettiin kiinni ja sen kanssa kävikin sitten vähän köpelömmin. Timo näes hoksasi yksinään, että nyt oli susi pudonnut sitä varten viritettyyn kuoppaan ja hänelle tuli mieleen hoidella homma omin päin valmiiksi ja sitten mennä tupaan muina miehinä kuollut susi olkapäillään. Hän otti tikkaat ja halon ja ajatteli mätkäistä sutta kalloon mojovasti, jolloin susi tuupertuisi. Mutta eipä susi ollut niinkään valmis tapettavaksi vaan väisteli ja poukkoili niin kiivaasti, että Timon ei auttanut kuin lähteä hakemaan veljiään apuun. Hän joutui tunnustamaan, mitä oli aikonut ja veljet lähtivät oitis kuopalle. Siellä ei kuitenkaan ollut enää sutta, sehän oli luikaissut tiehensä Timon unohtamia tikkaita pitkin. Tästä eivät veljet mielistyneet, vaan alkoi välitön syyllisennimeämistoimi. Timo oli arvannut tämän ja loikki jo metsän reunassa menemään, sillä hän arveli sangen oikein, ettei tempauksen vastaanotto olisi suopea. Illan tullen olivat veljet kuitenkin tulleet siihen tulokseen, että vahinkohan se oli eikä Timo tahallaan tai ilkeyttään ollut unohtanut tikkaita. Juhani meni laittamaan Timolle viestiä, (lue:huuteli metsän reunasta), että tulepa kotiin, ei tässä hätää. Niin Timo tulikin ja meni vähin äänin nukkumaan. 

Vähän liiankin tarkasti kuvailtiin karhun metsästystä tavalla, joka nykypäivänä on vähintäänkin kyseenalaista, mutta myös laitonta. Karhu ajettiin talvipesästään ja tapettiin niille sijoilleen, mutta saivat siinä veljeksetkin vähän osumia, joita lääkittiin samalla tapaa kuin Toukolan veljesten käydyn tappelun jälkeen. 

Sitten oltiinkin jo jouluaattoillassa. Impivaaran tupa oli sillä tavalla kätevästi rakennettu, että sen nurkassa oli kiukaan ja uunin yhdistelmä, joten saunominen hoidettiin sisällä tuvassa. Eipä tarvitsisi saunan jälkeen kulkea pakkasessa sisälle tupaan. Saunottuaan laittoivat veljekset tuvan joulukuntoon, olkia leviteltiin niin lattialle kuin parvellekin ja pöytä katettiin. Oluttakin oli pantu äitivainaan neuvoilla ja sen arveltiin kyllä kihahtavan päähän, mikäli tarpeeksi hörppi. 

Syömisen aikana rupateltiin leppoisia, kehuttiin kissa ja koirat, Valkollekin annettiin olutta kauroihinsa ja Lauria ja Timoa kiiteltiin ajatuksesta asettua Impivaaraan. Simeoni olisi tahtonut laulaa hieman virttä ja rukoilla, mutta Juhanista se oli tarpeetonta enää tässä vaiheessa, kun jouluateriakin oli jo syöty. Mutta olutta hän tahtoi lisää. Kuulijan mieleen alkoi jo hiipiä ajatus siitä, että tämä ei välttämättä pääty hyvin. 

Juhanin alkoi tehdä mieli mitellä voimiaan ja hän rupesi haastamaan veljiään painiin kanssaan. Tuomas oli valmis siihen ja hetken päästä Juhani makasi permannolla vastoin parempaa tietoaan. Tästä isäntä ja vanhin veljistä ei ollut varsinaisesti mielissään ja tahtoi revanssia toisella lajilla, jota luulin ensin kädenväännöksi, mutta se oli nimeltään käsikapula. Siinäkään hänelle ei käynyt hyvin, vaan hänen oli pakko myöntää Tuomas ainakin tällä erää vahvemmakseen. Hän yritti sitten ehdottaa tappelua seuraavaksi lajiksi, mutta siihen ei Tuomaalla ollut halua. 

Juhanin luonne on jo tullut tutuksi, häviäminen ei ollut hänelle mieluisaa ja hän alkoi haastaa yhtä jos toista veljeä painiin, mutta siitä ainakin Simeoni kieltäytyi, auliisti myönsi olevansa vähemmän vahva, eikä halunnut koetella asiaa. Aaposta en ole ihan varma, ottiko hän pikapainin ja antoi periksi vai luovuttiko ilman painia. Mutta Timo otti haasteen vastaan ja sen aikana kuultiin nykyisin hieman harvemmin kuultava hokema "venta-holl, housut putoo!" Juhanille kävi nimittäin nolosti, hänen pöksynsä eivät pysyneet painissa ylhäällä ja Timo kärkkäästi kiepautti isoveljen selälleen. Tästä tuli hieman suukopua, mutta lopulta painit ja muut urheilut jäivät taakse. 

Ilmeisesti olut alkoi hieman kihota päähän ainakin Juhanilla, sillä hänen teki mielensä tanssia. Niinpä hän yllytti Eeroa laulamaan ja Eerohan lauloi renkutuksen, jossa Juhania ei erityisemmin imarreltu. Muut hieman toppuuttelivat sen pelossa, että Juhani suuttuisi, mutta hän vakuutteli, ettei hätiä mitiä, antaa Eeron vaan laulaa. 

Ilta siinä sitten alkoi painua yöksi ja veljekset nousivat parvelle unta hankkimaan. Koska tupaan oli integroituna saunakin, oli ylhäällä parvella lämmintä, jollei ihan kuumaa ja siellä veljekset istuivat kuin makkarat parilalla, kylkiänsä lämmitellen hirsien väliin tuikatun päreen valossa. Juhani sai loistoidean, että kiuasta pitäisi valella hieman oluella, eiköhän siitä nousisi hienot aromit ja höyryt. Eero oli valmis tottelemaan, mutta Tuomaan mielestä se oli hullu ajatus ja kauheaa tuhlausta ja hän kimmastui vallan, kun Eero meni todella kaatamaan kiukaalle olutta. 

Siitä sitten seurasi sitä, mitä jo Rajamäen rykmentin Kaisa oli ennustanut puolta toista vuotta aiemmin. Veljekset raikasivat alas permannolle tappelemaan, päre putosi siinä tuoksinassa oljille ja hetken päästä tupa oli tulessa.

Viime tipassa veljekset ehtivät ulos tuvasta, saivat Valkonkin pihalle, kissa ja kukko perässä ja Killi ja Kiiski samoin. Mitään tavaroita he eivät ehtineet mukaansa ottaa ja niin he seisoivat jouluyönä pelkissä paidoissa Impivaaran uudistuvan pihassa tulta katsellen ja jalkojaan hangessa nostellen. Onneksi sentään tuohikontit ja pyssyt olivat pienessä aitassa turvassa. 

Pika-analyysi tapahtumien syyllisestä ei vienyt kauan aikaa, Juhanin mielestä syy oli tappelun aloittaneen, Tuomaan, Tuomas ei viitsinyt edes aloittaa syyttelyä, sillä tietysti syyllinen oli hänen katsantokannaltaan Juhani, joka oli yllyttänyt oluenkaatamiseen. Yhtä kaikki, tupa oli palanut, taivas oli kirkastumassa, pakkanen kiristymässä ja veljesten oli nopeasti aprikoitava, että mitä nyt. 

Päätettiin lähteä kiireen vilkkaa Jukolaan turvaan. Kaksi ratsastaisi Valkolla ja muut tulisivat juosten perässä ja välillä vaihdettaisiin vuoroa. Kukko ja kissa haettaisiin aamulla samalla, kun katsastettaisiin olisiko mitään säästynyt palosta. Susien ulvontaa kuului vaaroilta, joten ei ollut aikaa hukattavaksi. Niin veljekset lähtivät matkaan, joka oli ilmeisesti noin tunnin mittainen. 

Sudet alkoivat käydä lähemmäs ja lähemmäs, tiedettiin että paljaat miehen pakarat olivat yhtä mieluista syötävää susille kuin porsaan kinkkukin, joten se tieto siivitti veljesten menoa. Välillä täytyi paukauttaa varoituslaukauksia susia kohti, mutta pian sekään ei riittänyt, sudet alkoivat olla liian liki. Tällöin Tuomas määräsi veljeksistä tarkkasilmäisimmän, Laurin ottamaan yhden susista tähtäimeensä ja ampumaan sitä. Suden tiedettiin miehen pakaroitten ja porsaan kinkun lisäksi tarvittaessa kelpuuttamaan myös lajitoverinsa ateriakseen, joten se oli tässä nyt suunnitelmana. Lauri teki työtä käskettyä ja onnistui, yksi susista loukkaantui vakavasti ja muut sudet jäivät sitten hyödyntämään tilannetta veljesten jatkaessa juoksuaan kohti Jukolaa.

Kylään tullessaan Jukolan veljekset kohtasivat muutamia jouluajeluseurueita, jotka pelästyivät pahan kerran ja luulivat kohdanneensa vuorenpeikkojen lauman, kun veljekset paitaressuina kirmasivat poikki niityn rikkoen mennessään aidan niityn molemmin puolin. Veljekset eivät pysähtyneet kertomaan mistä kiireessä oli kyse. 

Niin he pääsivät perille Jukolaan ja ilman varsinaisia ovenkoputteluita ja kutsujen odotteluja he kaapaisivat sisälle raamit kaulassa ja pelästyttivät pahasti unten mailla olevan vuokralaisensa nahkapeitturin perheen. Pienen aseellisen konfliktin jälkeen selvisi, että keitä tupaan oli kutsumatta saapunut ja minkä tähden. Veljekset asettuivat takan hiilloksen äärelle ja kertoivat mitä heille oli tapahtunut. Isäntä ja emäntä olivat hämmästyneen myötätuntoisia ja veljille annettiin ruokaa ja juomaa, puhtaita olkia lattialle yösijaksi, Valkokin laitettiin talliin. Killi ja Kiiski saapuivat hieman jäljestä ja niillekin annettiin hoivaa. 

Oli kyllä vähän vitsikästä, miten sujuvasti Juhani kutsui itsensä ja veljensä pois vuokraamaansa taloon talven ylitse siiheksi, kunnes saisivat seuraavana keväänä uuden, entistä ehomman tuvan rakennettua Impivaaraan. Ei siinä paljon kutsuja odoteltu, mutta toisaalta ehkä siihen aikaan lähimmäisen auttaminen hädässä oli enempi itsestäänselvyys.

Luvun lopussa veljekset painuivat unten maille Jukolan tuvan lattialle ruokittuina ja lämpimässä. Nahkapeitturi vaimoineen sai siis seitsemän aikamieslasta vaivoiksensa talven ylitse, mikäpä sen mukavampaa. 

Osa 7/14

Seitsemäs luku

66 minuuttia

ilman aamukävelyä 

mutta +2° C ja OCT 800 FT

Olin jo vähän ajatellut, että mitä tässä kirjassa vielä voi tapahtua, kun oli oltu koulussa, oli lähdetty Impivaaraan ja palattu sieltä sudet kannoilla, mutta eipä tarinat todellakaan vielä kaikki olleet kerrotut. Seitsemäs luku alkoi sillä, että Impivaaraan rakennettiin seuraavana keväänä uusi pirtti, entistä ehompi. Kuluneesta talvesta Jukolan pirtin hyyryläisinä ei kerrottu mitään, ehkä se ei ollut niin kivaa kenellekään. 

Nyt siis oltiin taas Impivaarassa ja kun rakennushommat oli saatu valmiiksi, oli aikaa taas muillekin toimille, kuten metsästykselle, kalastukselle ja hieman seuraelämällekin. Veljeksillä oli yksi ystäväkin, joka kävi heillä kylässä, nimittäin Taula-Matti. Tämä armoitettu metsämies oli veljesten hyvä seuralainen ja tarinankertoja. Hän osasi nimetä hyvin missä ilmansuunnassa mikäkin paikka oli ja aina jokaisen messevän metsästystarinan huipennus oli sama tokaisu "ja sitten me ryypättiin". Se kiehtoi veljeksiä erityisesti. Matti kertoi tarinoita eri eläinten metsästyksestä ja oman elämäni kettutytön tekee hieman pahaa niitä kuunnella, mutta semmoisia ne tarinat ovat, ehkä totta toinen puoli. 

Taula-Matin tarinoilla oli sellainen vaikutus, että veljeksille, etenkin Juhanille tuli mieliteko lähteä pitemmälle metsäretkelle, tietylle suolle, josta saisi vesilintua vaikka kuinka paljon. Ja koska Matin ryyppyjututkin olivat painuneet hyvin mieliin, lähetettiin Lauri ennen retkelle lähtöä ostamaan seitsemän korttelia viinaa. Kortteli on wikitiedon mukaan monipuolinen mitta, sitä voi käyttää mittaamaan pituutta tai tilavuutta, jopa aikaa. Tilavuutta mitatessa se meinaa neljännestä tuopista, joten ei se nyt kauhean suuri määrä mahda olla. Desilitran verran viinaa mieheen ei kuulosta kovin paljolta? Tai ehkä tuopit olivat ennen isommat, vaativathan sitä Lapinlahden Linnutkin aikoinaan. 

Veljekset olivat kuulleet, että karhu oli tappanut yhden Viertolan häristä ja se toi heidän mieleensä yhden Taula-Matin tarinoista, jossa kaadettiin karhu, joka oli tappanut hevosen. Veljekset tunsivat itsensä yhtä vahvoiksi metsämiehiksi ja päättivät tehdä retkensä alkuun hyvän teon ja kaataa tuon kontion, joka oli Viertolan härän tappanut. Niinpä he eivät lähteneet aamusta varhain reissulle, kuten yleensä on tapana tehdä, kun pitemmälle matkalle lähdetään, vaan vasta illan tullen. Näin he saisivat kenties yhytettyä karhun, joka tulisi jälleen haaskalleen. 

Näin lähdettiin matkaan. Ensin kulki kuusi veljestä peräjälkeen pyssyt valmiina ja tuohikontit selässä. Hieman taaempana kulki sitten Lauri, hänkin kontti selässä, mutta hänellä oli viinavarasto hallussaan ja hihnassa Killi ja Kiiski. Koirat piti päästämän irti sitten, kun alkaisi kuulua taiston jytkettä. 

Veljekset sitten asettuivat haaskan lähettyville sopiviin paikkoihin ja odottivat. Viimein karhu saapuikin ja alkoi melkoinen jylinä ja jytke, kun ensin Timo laukaisi aseensa, koska ei malttanut enää odottaa. Hän oli kuitenkin tössinyt aseensa latauksen eikä sieltä tullut kuin pieni tussaus. Tästä karhu kuitenkin närkästyi ja lähti lähestymään vähempi ystävällisin aikein. Timo heittäysi maahan makaamaan kuollutta esittäen. Lauri päästi koirat irti ja nekin osallistuivat karhun hätyyttämiseen miten parhaiten taisivat. Hätiin ehti useampi veli vuorollaan, kuka pyssynperä edellä karhua hutkien, kuka ampuen, mutta paikalle ehtineen Laurin luoti oli se, mikä lävisti karhun kallon ja eläin kaatui kuolleena maahan. Ja sitten veljekset ryyppäsivät. Ihan pienet naukut vain. Laurikin, joka ei aikaisemmin ollut viinaan koskenut. 

Veljekset olivat melkoisen polleita, miettivät, että nytpä saisi Viertolan isäntä antaa hyvästä työstä heille kokonaisen pullon viinaa. Nyt olisi Viertolan härkälauma otsolta turvassa ja he olivat tehneet hyvän työn. Itsekehu on se paras kehu, tulee kerralla mieluisa. Toisaalta härätkin saattoivat olla suuri vaara laiduntaessaan kesät niityillä. He muistelivat sitä, miten joku kyläläinen oli joutunut pulaan härkien kanssa, kun hänen koiransa oli ilmeisesti joutunut härkälauman takaa-ajamaksi ja paennut isäntänsä luokse ja sitä kautta saattanut tämänkin pahaan vaaraan. Onneksi eteen oli sattunut vahva kivinen raja-aita, jonka yli mies koirineen oli ehtinyt härkälaumaa karkuun. 

Siinä vielä veljesten karhunkaatoaan juhlistaessaan Eero huomasi saukon kolon ja tahtoi luonnollisesti päästä siihenkin elukkaan käsiksi. Killiä ja Kiiskiä kaivattiin kuonoineen paikalle haistelemaan tilannetta, mutta koirat olivat juuri toisaalla mahdollisesti jänistä ajamassa. Koirien paluuta odotellessa veljekset katkoivat valmiiksi koivu- ja pihlajakankia, joilla kivi saukon pesäkolon päältä väännettäisiin yksissä tuumin, mikäli koirien kuonot antaisivat positiivisen haistotuloksen. 

Tähän asti ei päästy, sillä juuri silloin alkoi tapahtua jotain aivan muuta. Alkoi kuulua töminää ja metakkaa. Veljekset huomasivat tuossa tuokiossa olevansa kymmenpäisen härkälauman tähtäimessä, sillä nämä ajoivat takaa, ketäpäs muitakaan kuin Killiä ja Kiiskiä. Siitä oltiin aivan hetkessä tuikeassa taistossa, veljekset kankineen ja härät sarvineen ja sorkkineen. Voi hyvän tähden, mutta hetken päästä seitsemän härkää oli kuolleena maassa, kolme lähti karkuun ja jäljelle keskelle hävityksen kauhistusta jäi seitsemän veljestä ja kaksi koiraa. Tässä kohtaa ei ryypätty. 

Taiston tauottua oli sellainen momentum, hiljaisuuden hetki, jonka aikana ei kerkiä sanoa harakkaakaan kuin linnuksi. Toinen näytös alkoi nopeasti. Suurempi lauma, loput Viertolan isännän häristä saapui vieläkin suuremmalla töminällä, 33 härkää ja siinä oli veljesten otettava jalat alleen ja juostava minkä käpälistään kerkisivät. Ainakin yhden aidan ylitse he kirmaisivat, mutta se ei pysäyttänyt laumaa, vaan vimmaisina ne pärskäisivät aidan lävitse eikä tehnyt heikkoakaan. Juoksu jatkui ja pelko ja kauhu. Aapo kehotti veljiä pudottamaan konttinsa selistään, että juoksu olisi kevyempää. Muut tekivätkin niin, mutta Lauri ei hellittänyt viinakontistaan. 

Sitten osui kohdille pelastuksen paikka, nimittäin Aapon muistama Hiidenkivi, suuri siirtolohkare, jonka päälle veljekset kiipesivät yllättäviä ketteryyden elkeitä osoittaen, myös koirat napattiin korkean kiven päälle. Härät jäivät ympärille raivoisina kiertelemään ja puuskuttamaan. Vähän minä ihmettelen sitä, miksi härät nyt varsinaisesti olisivat verenhimoisia ja raivoissaan, ellei sitten sellaista joukkohysteriaa, jonka vallassa tehdään mitä kummallisempia asioita. En sinänsä usko, että härät olisivat tehneet suunnitelmaa, että mennäänkö pojat nyt aikamme kuluksi tappamaan nuo ärsyttävät Jukolan veljekset. 

Tilanne sitten rauhoittui melkoisesti, veljet kykkivät suuren kiven päällä koirineen, härät asettuivat lähettyville märehtimään ilman mitään aietta lähteä pois. Alkuun veljeksetkin vain ottivat henkeä ja tuumivat, että oltiinpa kuitenkin pelastuttu ja niin ollen oli aika pienen viinanaukun, kun kerran Lauri oli ollut niin viisas, ettei ollut konttiaan jättänyt välille. Tähän kohtaan sopi mainiosti pieni tarina ja se koski tuota heidät pelastanutta kiveä. 

Aapo kertoi (onneksi lyhyenpuoleisen) tarinan Hiidenkivestä. Olipa kerran kaukana pohjoisessa Hiiden-ruhtinas, jolla oli komea ja uljas peura, joka oli maino ajotoimeen ja kaunis katsella. Sepä lähti kuitenkin kerran omille teilleen sinne ja tänne pitkin kiiltäviä hankikantoja, aina Hämeeseen asti. Moni metsämies koitti sitä saada saaliikseen, mutta aina se pääsi nuolta karkuun. Kerran se kuitenkin kohtasi tyypin, joka oli mahdottoman hyvä hiihtämään ja vaikka peura meni melkoista haipakkaa pitkin hankikantoa, oli mies sitäkin kovempi hiihtämään. Peura alkoi lopulta väsyä ja teki sellaisen tempun, jonka peurojen tiedetään joskus hädän hetkellä tekevän. Se pysähtyi ja kääntyikin takaa-ajajaansa vastaan katsoen anoen kuin rukoillen henkensä puolesta. Moni metsämies siinä heltyykin ja päästää eläimen tähtäimestään, mutta ei tämä metsiemme Mieto, hän otti ja ampui nuolen peuran otsaan ihan siekailematta ja eläin siitä kaatui ja piehtaroi kuolonsa tuskissa. Tämä sai Hiiden-ruhtinaan tuntemaan kotomaillansa kaukana pohjoisessa tuskankierrähdyksen sydämessään ja hän tiesi, että nyt otti ohraleipä ja peuraa oli enää turha odotella kotiin. Hän siitä raivostuneena otti kivenmurikan asumuksensa nurkasta, paiskasi sen tismalleen oikeaan suuntaan ja kivi lensi ylitse koko Suomen niemen ja mätkähti hiihto/metsämiehen päälle haudaten hänet ikuisiksi ajoiksi alleen. Siinä oli se kivi, jolla Jukolan pojat nyt pitivät turvapaikkaa Viertolan häriltä. Mikä onni ja autuus heille, että juuri niin kävi ammoisna aikoina. 

Tarinan jälkeen alkoivat veljekset kalkuloida, että kauanko tässä mahtaisi mennä ennen kuin he voisivat laskeutua alas kiveltä. Nälkä alkoi hieman kurnahdella ja väsyttikin kaiken sen melskaamisen jälkeen. Härät olivat aivan rauhallisina kiven ympärillä, vailla lähtöaikeita, joten kivellä oli kykittävä, ei siinä muu auttanut. Seuraavaan päivään tässä menisi, vähimmässäkin laskussa. Päätettiin sitten nukkua vuorotellen, ettei kukaan vain unissaan pyörähtäisi kiveltä alas, pari tuntia unta kerrallaan kahden veljen muita vahtiessa. 

Niin meni yö, veljekset heräilivät uuteen päivään, joka ei näyttänyt tuovat pelastusta. He olivat toivoneet, että nälkä se tulisi härkälaumallekin, mutta niillepä oli kiven ympäristössä syötävää yllinkyllin ja juotavaksi vettä sammalikossa. Juhani ehdotti, että veljekset huutaisivat yhteen ääneen oikein hurjasti, ehkä sen huudon joku kuulisi ja arvelisi, ettei miesjoukko turhanaikaisesti mölisisi, vaan lähdettäisiin katsomaan mitä on tekeillä. Niin he huusivat yhteen ääneen Killin ja Kiiski surkeasti mukana joikuessa. Mutta eipä tainnut olla apua siitäkään. 

Simeoni ehdotti, että josko koirat nakattaisiin alas härille saaliiksi, mutta onneksi tämä ikävä ajatus torpattiin nopeasti. Vaikka koirat nyt olivatkin tuoneet härät perässään veljesten kimppuun, oli koirilla kuitenkin meriitteinään monta monituista kertaa, jona olivat toimineet apuna metsästyksissä ja pelastuksen enkeleinä varoittamassa vaaroista jne. Joten ei koiria härille, asia oli loppuunkäsitelty, eikä siitä olisi arveluiden mukaan mitään hyötyä ollutkaan, kahdesta pystykorvasta. 

Ei näyttänyt huutamisesta olevan hyötyä, joten aikaa kuluttaakseen ja vatsojen kurinoitten unohtamiseksi Aapolta pyydettiin taas tarinaa. Tällä kertaa se oli uskonnollisvoittoinen, enkä oikein tiedä kuinka sen korrektisti tiivistäisi. Se kertoi kristitystä miehestä, joka joutui pakanoitten ahdistamaksi aikaan, jonka Aapo määritteli tarkasti tähän tapaan: ennen. Siis joskus muinoin. Mies siis oli karussa, koska pakanat toivoivat hänelle pahaa ja hän piiloutui vuoren luolaan, sattumoisin samoilla main kuin se kalpea impi, jos muistatte. Pakanalliset takaa-ajajat olivat kieroja ja muurasivat uskonmiehen luolan suun umpeen ja olivat, että siitäpäs sait, sinne kuolet nälkään ja viluun. 

Mutta arvatenkaan näin ei käynyt. Kun luolan suu oli umpeen tilkitty, sai mies uskonsa tähden luolaansa ihmeellisen valon, lempeän lähteen juomakseen sekä viljavan hedelmäpuun antimet syötäväkseen. Siellä hän eleli kuin herran kukkarossa (pun intended) vuoden verran, eikä hänellä ollut hätiä mitiä. 

Kun vuosi oli mennyt, oli luolan suulla menossa uusi operaatio, jälleen pakanat siellä ahdistivat kristittyjä ja aikoivat aukaista sen verran luolan suuta, että saisivat vankinsa tuupattua luolaan ja taas suuaukko kiinni. Sielläpä olisivat kärsimässä kuolemaansa asti, arvelivat pakanat. Mutta kun suuaukko oli saatu auki, eikö sieltä astunut esille kirkasotsainen kristitty, jonka luultiin jo aikapäiviä sitten kuolleen. Tästä pakanat ihmetyttyivät ja kääntyivät oitis kristinuskoon ja kumarsivat ja olivat ihan höveleinä, kun heidät kastettiin Kristuksen uskoon. Paikalle tuodut uudet ahdistetut olivat myös iloissaan pelastumisestaan ja koko joukko oli yhtä suurta perhettä. 

Juhanin ajatukset alkoivat askaroida ruoan parissa sen verran ahkerasti, että hän tohti arvella, ettei hurskas mies aivan pelkällä vedellä ja hedelmillä pärjännyt vuotta luolassa. Hän alkoi luetella vedet kielille tuovia ruokalajeja rasvaisista sianmakkaroista alkaen, niin että muillakin vatsan kurinat yhä pahenivat. Tilanne ei ollut siis kovin hyvä.

Pientä väliaikahuvia toi kahden kiven juurella olevan härän keskinäinen tappelus, jossa toinen nimettiin Kyytöksi ja toinen Koiviksi ja vetoakin lyötiin. Koivi lopulta otti ja lähti karkuun ja niin ollen Juhani hävisi korttelin viinaa, jonka hän lupasikin Tuomaalle heti, kun tästä päästäisiin. 

Alkoi koittaa toinen ilta Hiidenkivellä. Veljeksiä jo pelotti, että niinkö heidät luukasoina joskus kiskottaisiin kirkkomaan poveen ja muitakin ikäviä ajatuksia heidän päissään risteili. Päätettiin vielä ennen yön laskeutumista kerran huutaa yhteisvoimin, josko sen jonkun ihmisen huomion herättäisi. Otettiin pienet viinahuikat ja sitten huudettiin. Härät siitä askeleen tai kaksi ottivat kauemmas, muttei se enempää. 

Viertolan vouti kuuli kulkiessaan jotain merkillistä mölinää jostain kaukaa, mutta arveli että "rajahaltija siellä huutaa", eikä ryhtynyt enempiin toimiin. 

Nyt tarina alkaa olla puolivälissä ja minun on myönnettävä, etten muista enää yhtään varsinaista tarinaa, jota vielä odottaisin tulevaksi. Se minua huolestuttaa kovasti, että kunhan veljet pääsevät Hiidenkiveltä, seurauksia on kyllä tulossa. Viertolan isäntä ei varmastikaan ole hyvillään siitä, että hänen seitsemän härkäänsä makaa kuolleina niityllä, vaikkakin veljesten kaataman karhun vierellä. 

Huomenna alkaa toinen viikko Seitsemän veljeksen seurassa ja tähän asti tarina on ollut aivan niin hyvä ja hauska kuin muistinkin. 

Osa 8/14

16.11.2020

Kahdeksas luku

51 min

peiton alla kuunneltuna, 

mutta ulkona on 

+2° C OCT 1100 FT

Yhä veljekset kykkivät Hiidenkivellä, oli jo useammas päivä menossa, eikä pelastuksen valoa näkynyt. Härät laidunsivat kiven ympärillä ja nälkä paheni veljesten vatsoissa. Lauri käytti hyväkseen viinavarastoa ja alkoholiin tottumattomana hän joutui ilmeisesti jonkunlaisen viinahulluuden tilaan, sillä alkoi saarnata, huutaa ja mekastaa, niin että muiden hermot kiristyivät hyvää tahtia. Siinä oli jo Tuomas valmis toteuttamaan yhteistä sääntöä, että vikuroiva veli laitetaan porukasta pois, työntämään viinahouruisen Laurin alas kiveltä, mutta muut estivät aikeen. Lauri sentään sammahti ja hiljeni ja tilanne hieman rauhoittui. 

Yhtäkkiä keksi Juhani, että mitäs jos he ampuisivat kaikki härät? Jospa se olisi apu hätään. Olihan heillä pyssy joka miehellä ja Laurin kontissa ampuma-aineksia vaikka kuinka paljon. Aapo sanoi, että oli jo ajatellut ampumista, muttei ollut muistanut Laurin varastoa ja laskenut vain, että kerran olisi kussakin pyssyssä ammusta. Kevyesti mietittiin sitä, miten selvittäisiin laskusta, miten selitettäisiin Viertolan isännälle, että jokainen tämän härkälaumasta oli tapettu, mutta se oli nyt sivuseikka, kun pelastumisen ajatus oli veljesten päihin istutettu. 

Vielä kerran ennen toimeen ryhtymistä veljekset päättivät huutaa yhteen ääneen, jos sittenkin joku kuulisi ja apua tulisi enempää verta vuodattamatta. He huusivat, tällä kertaa kuuden miehen ja kahden koiran voimilla, Lauri oli edelleen sammuneena kivellä. Ei auttanut, apua ei tullut.

Siispä kuusi Jukolan poikaa tarttui aseisiinsa ja alkoi tappamisen työ. Härkiä tähdättiin päähän ja sydämeen ja eri tavoilla luopuivat eläimet hengestään sen mukaan kuinka hyvin osuma ne otti. Hirveä mekkala, piehtarointi, veren roiskuaminen, tantereen tömähtely ja pyssyjen pauke yhtyi taivaalta tulevaan ukonilmaan ja varmasti oli Hiidenkivi yksi maailman pahimmista hornankattiloista juuri tuolla hetkellä. 

Ja sitten se oli ohi. Kaikki härät olivat kaadettuina, ehkä joku vielä hieman sätkiellen, mutta voimatonna. Veljekset Lauria lukuunottamatta laskeutuivat koirat kannoillaan alas vankilastaan höyryävien ruumiitten keskelle. Heillä oli valmiina suunnitelma. Ensin piti hieman syödä ja sitten aloittaa joltinenkin lihanleikkuutyö, yksi veljistä lähetettäisiin Viertolaan kertomaan asiaa näistä tapahtumista. 

Sadekin taukosi, Timo meni hakemaan kontteja niityltä, jonne ne oli tullessa hädänhetkellä hylätyt. Viritettiin nuotio, konteista saatiin leipää ja suolaa ja härän jalasta lihaa ja veljekset pääsivät syömään. Sen tehtyään he ottivat pienet ruokaperäiset, sillä kaikki tapahtumat ottivat ymmärrettävästi voimille. Virottuaan he alkoivat sitten lihanleikkuutyöhön ja vuotien käsittelyyn, etteivät ruhot menisi pahoiksi. Eero laitettiin matkaan kohti Viertolaa. Kiven päältä heräili viimein myös kohmeloinen Lauri, jolta meni tovi ennen kuin hän tajusi mikä oli homman nimi. Hän kömysi alas kiveltä ja löysi häntä varten talletetun leivän ja paistetun lihan ja pikaisen ruokarukouksen jälkeen hänkin söi nälkäänsä. 

Eero siis hilpaisi Viertolaan voudin puheille ja kertoi mitä oli tapahtunut. Vouti taas kertoi isännälleen, eikä tämä varsinaisesti ilahtunut kuulemastaan. Isäntä kokosi kymmenen miehen joukon ja lähti paikalle kohtuu kiihtyneenä. Eero vilisti edellä, sillä häntä ei huvittanut jäädä rupattelemaan, ymmärrettävistä syistä. 

Seurue saapui Hiidenkivelle ja näki hirmuisen taistelutantereen, jossa Jukolan veljekset olivat kyynärpäitä myöten veressä erottelemassa nahkoja, lihoja ja luita. Siinä tuli melkoisen kiivas keskustelu, jossa ei ärräpäitä säästelty. Esille otettiin niin toisen mailla käyskely, kuin ihmiselämän tärkeellisyys karjaeläinten elämän pyhyyteen verrattuna, rahaakaan ei unohdettu mainita, eikä sitä, että karhukin oli tullut kaadettua ihan hyvää hyvyyttään. Jukolan veljekset esittivät oman kantansa ja Viertolan isäntä oli sitä mieltä, että heidät tuli nuijia sinne härkien raatojen sekaan siitä paikasta, mutta onneksi sentään niin ei käynyt, vaan raastuvassa arveltiin sitten asia ratkaistaman. Viertola lähti joukkoineen pois ja Jukolan veljekset hoitivat lihanleikkuuoperaation loppuun. Seuraavana päivänä kaikki vuodat roikkuivat kuusten oksilla ja lihat oli pinottu korkeisiin kasoihin. 

Veljekset hakivat karhun matkaansa ja lähtivät kotiaan kohti, kaksi veljestä jätettiin lihoja vartioimaan ja siihen päättyi tämä hurmeinen kahdeksas luku ja tarina Jukolan veljeksistä on kääntynyt lopummalle puolelleen. 

Osa 9/14

Yhdeksäs luku

47 min

Sataa vettä, peiton mutkassa kuunneltu

+2° C, OCT 400 FT

Jukolan veljekset olivat palanneet kotiinsa reissulta, jonka piti olla vesilinnunpyyntiä suolla, mutta josta tuli karhunkaadon ja härkätaistelun myötä melkoinen katastrofi. Viertolan isäntä ei palannut Hiidenkivelle noutamaan veljesten teurastamien härkien lihoja, joten kahden vuorokauden jälkeen veljekset kuskasivat saaliin kotiinsa Impivaaraan ja he keittivät lihaa yötä päivää isossa padassa, sillä eihän lihaa voinut pilaantumaankaan jättää. Oli siinä aika isot peijaiset tiedossa, kun ajattelee, että härkiä oli 40.

Vähitellen alkoivat veljekset kaivata muutakin puuhaa kuin lihankeittoa ja Juhani ehdotti, että he raivaisivat asumuksensa lähelle aukion kurran pelaamista varten. Olihan se heidän lapsuusvuosiensa suosikkiajanviete. Kurra on ilmeisesti jonkunlainen kiekkopeli, jossa sekä heitetään puista kiekkoa, että lyödään sitä seipäin. Sitä taidetaan perinnepelinä pelata vieläkin. 

Veljekset raivasivat pelikentän ja alkoi joukkueisiin jako. Heitä nyt kumminkin oli seitsemän ja joukkueisiin tarvittiin kolme kumpaankin. Minun sydämeni ihan läikähti kuunnellessani kuinka Lauri ilman muuta asettui ulkopuolelle, sillä  häntä ei pelaaminen huvittanut. Aivan kuin minä, kun mölkkyyn ollaan ryhtymässä. Joukkueissa olivat Juhani, Simeoni ja Timo, toisessa Aapo, Tuoma ja Eero. Sovittiin, että hävinnyt joukkue syö kymmenen naulaa Viertolan härkien lihaa. Ei yhteensä, vaan jokainen yksinään ja naula on vähän alle puoli kiloa. Melkoisen aterian siis hävinnyt puoli joutuisi syömään. 

Lauri lähti metsäretkelle ja jätti muut kurranpeluuseen, siihen kuului paljon mäiskettä ja juoksua ja hämmästyttävän paljon puhettakin, sillä jaaritellahan nämä veljekset osaavat. Lauri kuitenkin jätti tämän taakseen ja meni metsään katselemaan luonnon ihmeitä (mikä ei sitten niin minua enää olekaan, kunhan olen samanlainen yhteisten ilonpitojen ulkopuolelle möllöttämään jäävä introvertti). Hän löysi niin muhkeaa pahkaa, käppyräistä katajaa kuin tuuheaa tuulenpesääkin ja karsi niitä mukaansa myöhempiä puhdetöitä varten. 

Hän istahti aholle ja mietti, että ottaisi pienet unet siinä joutessaan. Mutta uni ei tullut silmään ilman, että hän käytti tuttua metodiaan, kuvitteli itsensä pieneksi myyräksi tai pulskeaksi karhuksi, myyräksi möyhimään maan alla koloissaan ja käytävissään, tai karhuksi talvipesässään kuusenjuurakon alla. Tämä konsti tepsi ja pian hän unessaan olikin pieni kiiltäväturkkinen myyrä, joka tunkieli itseään maan povessa ja sattumalta lahon hongan juureen. Sitä hän kaiverteli itseään menemään pitkin honkaa aina korkealla olevaan tuulenpesään asti. Sieltä oli hyvä katsella maisemia ja hän ajatteli, että tuolla tuulenpesässä hän tahtoi elämänsä elää, kaikessa rauhassa vailla murhetta ja vaivaa. Unessaan hän näki aina Impivaaran tuvan pihaan, jossa veljet löivät kurraa ja näkipä hän rovastinkin, joka oli siellä kurittamassa veljiä hengen miekalla. Lauri myyrän muodossaan tahtoi itkeä, muttei tullut kyynel silmään edes tiristämällä. 

Unessa tilanne kävi vain uhkaavammaksi, sillä rovasti huomasi, että puisen kiekon sijaan veljekset pelasivat kurraa aapiskirjalla ja siitä rovasti yhä pahemmin vimmastui. Sääkin äityi pahaksi ja tuulenpuuskat iskivät veljeksiin ja kiskoivat heidät yhdeksi pyörremyrskyksi ilmaan, siinä oli sikinsokin veljien säärtä ja leukaa, oli pörröistä tukkaa,  huutoa ja kauhua. Pyörremyrsky lähestyi Laurin turvapaikkaa, hongan latvaa ja tuulenpesää siellä, Lauri myyrän hahmossaan katseli peloissaan, että osuuko myrsky hänen asumukseensa. Mutta ohitse meni ja siinä samassa Lauri heräsi ja ihmetteli missä oli ja miksi. Pian hän tokeni siinä ja lähti kotia kohti, päättäen kuitenkin ettei koskaan enää unilääkkeeksi kuvittelisi itseään miksikään metsäneläimeksi, vaan aina vain Jumalan luomaksi järkeväksi ihmiseksi. 

Kurrapelin aikana siis juostiin, mätkittiin, heitettiin ja jaariteltiin. Jopa laulettiin. Eeroa yllytettiin laulamaan pariinkin otteeseen pitkää veisua Rajamäen rykmentistä, siitä ei ole jäänyt mieleeni lapsuuden lukukerroilta paljonkaan mitään. Ehkä jokunen lauseenparsi sieltä täältä. Ei niin hittikamaa kuin se veljeksistä itsestään kertova pilkkalaulu tai kaunis runo oravasta. 

Pelissä kävi lopulta niin, että Juhani, Simeoni ja Timo hävisivät ja heidän piti sitten nauttia melkoinen ateria, melkein viisi kiloa häränlihaa kukin. Onhan se nyt aivan järkyttävä määrä, josta tappion kärsineet sitten kuka mitenkin selviytyivät ja painuivat pinkeitten vatsojensa viereen nukkumaan vähin äänin. Sinne myös muut, metsästä palannut Laurikin. 

Seuraavana aamuna sitten herättiin siihen, että tupaan oli tullut vieras. Lautamies Mäkelähän se siellä ja toi heille tietoa, että Viertola oli viemässä härkä-casea käräjille (Kivi sanoo niitä keräjiksi). Veljekset selittivät asiaa omalta puoleltaan ja myös sitä, minkä tähden he olivat raijanneet lihat ja vuodatkin Impivaaraan, olihan se suorastaan kansanterveydellinen toimenpide. Olisivathan mätänevät lihat olleet kauhistava tautipesäke ja tuhon paikka. Siitä Mäkelä oli melko samaa mieltä, mutta silti asia ei muuttunut, varmaankin Viertola veisi asiaa eteenpäin ja käräjillä katsottaisiin sitten mikä oli oikein ja mikä väärin ja miten korvausasiat saataisiin sovittua. Hän teki jo lähtöä, kun Juhani vielä kerkisi kysymään, että mitä se rovasti heistä tällä erää ajatteli, oliko mahdollisesti jotain toimia sieltäkin suunnalta odotettavissa? 

Mäkelä kertoi, että rovasti oli joutunut asiassa piispan kanssa puheisiin ja piakkoin oli tulossa 50 kasakkaa kylään, ilmeisesti järjestystä pitämään. Sepä ei miellyttänyt veljeksiä, mutta Mäkelä oli sanottavansa sanonut ja lähti menemään. Kasakka-asia herätti heti paljon keskustelua, mutta pian veljekset tulivat siihen tulokseen, että se oli vain Mäkelän bluffia, sieltä mitään kasakoita ole tulossa. 

Vieraan lähdettyä oli aamupala-aika, mutta jostain syystä Juhanille ei lihapata maistunut, hän arveli tokkopa pystyisi enää koskaan lihaa syömään. Muut sitä ihmettelivät ja olivat epäuskoisia, mutta Juhani oli varma, että edellispäivän ylensyönti oli pilannut hänessä lihansyöjän iäksi. Siitä hänen ajatuksensa siirtyivät siihen, mistä voisivat veljekset saada rahaa, että voisivat ostaa viljaa leipätarpeiksi, nyt  kun hänestä oli tullut kasvissyöjä yhdessä yössä. Hänpä keksi, että he alkaisivat keittää tervaa moniaista tervaskannoista, joita siinä oli ympärillä ihan tungokseen asti. 

Aapo arveli, että tervankeitto vielä meni, mutta sitten pitäisi olla myyntimiehen taitoja. Hän otaksui, että Juhanilla ei ollut niitä tarpeeksi ja bisnes ei välttämättä olisi paras mahdollinen. Rahaa he saattaisivat tarvita melko paljon, niin leipäjauhojen ostamiseen kuin mahdollisiin korvauksiin, mikäli käräjillä kävisi heille huonosti. 

Aapon päässä kehkeytyi toinen ajatus, jolla he voisivat kenties selvitä. Hehän voisivat uhkeilta Jukolan mailta kaataa puut, kasketa alueen ja ryhtyä tuosta vaan maanviljelijöiksi! Eikö ole hyvä ajatus? He voisivat mennä Viertolaan ja lepytellä isännän lupaamalla viljasatonsa korvaukseksi häristä, toki he jättäisivät itselleenkin viljaa leipää varten, mikäli Juhanin kasvissyöntikausi jatkuisi, eikä liha alkaisi maistua. Ja mikäli yksi sato ei riittänyt, niin sitten toinen tai ainakin kolmas kuittaisi velan.

Tämä oli kaikkien mielestä hyvä ajatus ja seuraavana päivänä Juhani ja Aapo läksivät Viertolaan sopua hieromaan. Hämmästyttävää kyllä, Viertolan isäntä piti ajatusta kannatettavana, vaikka vähimmässäkin laskussa menisi ainakin vuosi, ennen kuin mitään korvauksia oli tulossa, mutta ehkäpä tuohon aikaan ei odotettukaan, että kaikki kävisi suit sait sukkelaan. 

Sopimus oli tehty ja veljekset tässä syyskauden lopussa asettuivat talviteloille pitämään pirttiä lämpimänä, saunomaan ja kellottelemaan leppoisasti yli talven. Joskus he kävivät vähän hiihtoretkellä, eikä siltäkään palattu eläintä tappamatta, tällä kertaa ilves sai luopua elämästään. 

Keväällä sitten alkoivat pellonperustamistoimet. Puut kaadettiin ja jonkun ajan päästä alkoi kulotus. Tunnemme jo veljekset sen verran hyvin, että osaamme arvata, että siitäkin oli tulla sanomista. He eivät kertoneet aikeistaan kenellekään, eivät rajanaapureillekaan vaan alkoivat omalla porukalla toimeen. Tuli meinasi heiltä karata, mutta jollain ilveellä he saivat sen tukahdutettua ennen kuin tuli karkasi sankkaan metsään heidän aiotun peltoalansa ulkopuolelle. 

Syksyyn mennessä oli pelto valmis, oli käännetty ja karhittu ja mitä niitä toimia onkaan ja ilmeisesti oli kyse kylvöstä, joka jätetään talveksi maahan ja satoa olisi tiedossa vasta seuraavana vuonna. Eli Viertolan isäntä oli todella kärsivällinen kompensaatiotaan odotellessaan. Yhdeksäs luku päättyy tässä kohden ja jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavia hankaluuksia ja vaikeuksia veljesten elämässä, sillä eihän se voi olla yhtä ruusuilla tanssimista kirjan loppupuolellakaan. 

Osa 10/14

18.11.2020

Kymmenes luku

53 min

+7° C OCT 700 FT

Kymmennen luvun alussa olivat Jukolan veljesten Impivaaran maanviljelykset hyvällä mallilla, oltiin jo pellonperustamisesta seuraavassa syksyssä ja ensimmäinen sato oli saatu korjattua. Siitä jemmattiin omiin tarpeisiin osa ja loput vietiin Viertolaan maksuksi vuodentakaisesta huonosti päättyneestä härkäepisodista. Siitä ei ollut mainintaa vieläkö Juhanin kasvissyönti jatkui, vai joko hänellekin liha taas maistui. 

Viertolan isännän kanssa sovittiin, että yksi kaurasato kasvatettaisiin vielä maksuksi, samoin annettaisiin ne häränvuodat ja puut uuteen riiheen ja sitten oltaisiin sujut. 

Nyt kun veljeksillä oli viljaa omissakin varastoissaan, tuli Juhanille mieleen, että mitäpä jos he keittelisivät hieman viinaa. Osa veljistä oli ensin vastaan, mutta aikansa jankutettuaan sai Juhani veljet suostumaan, pl Lauri, joka ei edelleenkään enää juopotellut. Hän muisti yhä Hiidenkiven tapahtumat, tai oikeammin ei muistanut, koska oli ollut niin tuhannen humalassa. 

Jukolasta haettiin vanha viinapannu, jonka käyttelyyn heidän vuokralaisellaan ei ollut varoja, eikä kenties halujakaan ja pian sitten oltiinkin saatu aikaan kotipolttoista sen verran, että Impivaarassa oli melkoiset kekkaloinnit menossa. Lauri ei osallistunut juopotteluun, vaan kuljeskeli metsissä kuten aikaisemminkin. 

Mikkelinpäivä lähestyi ja veljekset mielivät saada vähän parempaa panaania (Huu Haa Innasen ilmaisu) ja lähettivät Eeron ja Simeonin Hämeenlinnaan kuormanaan monta säkkiä viljaa ja kannullista kotipolttoista valuutaksi. Heidän oli määrä tuoda kaupallisia alkoholijuomia, rommia ja putelli-olutta sekä nahkiaisia, sillejä ja vehnäsiä. Loput veljistä jäivät kotiin vartomaan suut napsaten, että koska niitä herkkuja saataisiin. 

Sama jumalaton meno jatkui odotellessa, pontikka maistui ja sen voimin remuttiin ja ilakoitiin, pl Lauri. Kuluin useampi päivä, yli viikkokin, eikä kauppareissulaisia kuulunut takaisin. Kymmentenä päivänä he kuitenkin saapuivat kallella kypärin, Valkokin aivan alahuuli maata viistäen ja Eero ja Simeoni sen näköisinä, ettei kaikki ollut mahtanut mennä ihan parhain päin. 

Vastaanotto oli luonnollisesti kysyvä ja vähempi positiivinen, joten Simeoni kälpäisi nopeasti karkuun jättäen Eeron vastaamaan seurauksista. Tämä arveli, että voisi kääntää vielä asian omalle kantilleen sanomalla, että hän oli vain totellut vanhempaa veljeään, eikä hän mitään ja kaikki oli Simeonin syytä. He olivat nimittäin hukanneet kaikki tarpeet, jotka oli tarkoitus vaihtaa tuomisiin, syöneet ja juoneet ja menettäneet lopulta kaiken, eikä heillä ollut mitään kotiin tuotavaa oman kohmeloisen olemuksensa ja raihnaisen Valkon lisäksi. 

Pettyneet kotimiehet ymmärsivät kyllä, että oli Eerollakin osuutta asiaan, eikä kaikki ollut vain Simeonin syytä. Niinpä Eero sai kohtalaisen löytytyksen, jonka aiheuttaman oraalisen valituksen Simeoni kuuli metsän laitaan, missä hän piileksi. Hän arveli, ettei hänen osansa olisi ollut lempeämpi, joten hän painui syvemmälle metsään ja jäi sinne kuljeksimaan pitemmäksikin aikaa. 

Kotona oli jokseenkin ankea tunnelma, Eeroa sapetti saatuaan kuritusta veljiltä, veljiä harmitti hukatut varat ja se, ettei Simeoni tullut vastaamaan seurauksista. Sitä kovin ihmeteltiin, mikä sai jumalisen miehen tuolla tapaa retkahtamaan ja sortumaan hummaamisen tielle annetun tehtävän unohtaen. Muisteltiin siinä erästä isäntää, joka oli kovin raamatullinen ulospäin, mutta selkeä kaappijuoppo suljettujen ovien takana eikä sellaistakaan pidetty Impivaaran tuvassa kovin hyvänä. 

Simeoni pysytteli piilossa useita päiviä ja kuten aikaisemminkin näissä veljellisissä välienselvittelyissä kotimiehiä alkoi huolettaa poissaolevan tilanne. Mielet alkoivat kallistua anteeksiannon puolelle ja päätettiin alkaa etsintä. Taula-Matilta kuultiin, että simeonimaista mölinää oli kuultu metsästä jonain hetkenä ja tästä pääteltiin, että kyllä se velipoika oli nyt etsittävä ja tuotava kotiin. 

Etsintä suoritettiin säteittäistä menetelmää toteuttaen, kuusi miestä lähti tuvasta eri suuntiin ja kuka Simeonin löytäisi, toimittaisi hänet kotiin ja löytäjä itse palaisi Impivaaran huipulle ja puhaltaisi siellä koivutorveen muille merkiksi, että nou hätä, palatkaatten kotio. 

Näin tehtiin ja Juhani löysi Simeonin surkeassa tilassa sekopäisenä ja tukka pystyssä. Hän kiikutti löydetyn kotiin ja pinkaisi laittamaan viestiä muille, jotka sitten palasivat nopeasti kotiin hekin. Seurasivat sitten Simeonin selitykset, joista ei yllättäviä käänteitä puuttunut. 

Aluksi otettiin selkoa, onko velipoika kuinka tolkuissaan ja koska hän vaikutti tuntevan muut, alettiin häntä tentata mitä oli tapahtunut ja miksi. Simeoni otti huikan kotipolttoista ja kertoi tarinan siitä, miten oli kohdannut itsensä Lusiferin ja käynyt tämän kanssa kuussa, ollut saapasnahkatornissa ja nähnyt merkit siitä, miten maailma on tuhonsa partaalla ja kaikki menisi ihan tuota pikaa päin prinkkalaa. Jollakin konstilla Simeoni kuitenkin pääsi kuusta takaisin maanpinnalle ja tässä hän nyt oli kertomassa tarinaansa veljilleen. 

Tuomas ei ihan niellyt tätä tarinaa vaan arveli Simeonin olleen ja kenties yhä olevan juoppohulluuden vallassa, mutta muita hieman enemmän pelottivat maailmanlopun ennustukset. Simeoni heitti hieman löylyä säikähdyksen kiukaalle ja kehotti veljiä rukoukseen. Juhani tuumi, että  melkoisen huonoa elämäähän tässä oli tullut vietettyä, viinaa keitettyä ja etenkin juotua, eiköhän tässä olisi nyt parannuksen paikka, etenkin jos Simeonin kuureissullaan näkevät ennusmerkit sittenkin pitivät paikkansa. 

Lauri puuttui puheeseen ja kertoi siitä unestaan, jonka oli kurranpeluupäivänä nähnyt, sen missä veljet pelasivat kiekon sijaan aapiskirjoilla ja mitä siitä seurasi, rovastin vihaa ja myrskyn räiskettä. Vaikka yleensä se on vähän tylsää, kun joku kertoo uniaan, niin tämä tarina osui ilmeisesti sopivaan kohtaan ja Jukolan veljesten mielissä alkoi tuntua siltä, että mahdollisesti oli nyt tosiaankin koittanut se aika, että tartti tehdä parannus. 

Viinapannu moukaroitiin lyttyyn ja päätettiin, että heti huomispäivänä lähdettäisiin kirkkoon. Aamulla tunnelma oli hyvä, mukaan oli otettu isävainaan vanha virsikirja ja lisäksi aapiskirjatkin. Matkalla Aapo kertoi lyhyen tarinan siasta, joka auttoi juopunutta miestä hukkumasta lokalammikkoon, mikä oli tietysti kiva juttu juokaletta ajatellen, mutta minulta meni nyt ohitse muuten, mikä oli tarinan opetus. 

Ennen kuin veljekset ehtivät kirkolle, he osuivat Tammiston pihaan, jossa oli menossa huutokauppa. Talon isäntää, heidän tuttavaansa Kyöstiä ei näkynyt, mutta kauppaa tehtiin innolla. Veljekset ihmettelivät, että kuinka huutokauppaa pidettiin sunnuntaina, kirkonmenojen päivänä. Sepä aiheutti hilpeyttä yleisössä, sillä veljekset olivat ns. viikkopöllöinä edellisten viikkojen hummaustensa jäljiltä ja olivat erehtyneet päivästä. Nyt oli maanantai ja arkipäivänä oltiin huutokauppaa pitämässä. Erehdys nolostutti veljeksiä tietysti ja kun juttu levisi väen parissa, se ylsi myös paikalla olevien Toukolan poikain piiriin. 

Sitten tapahtui tietysti se, mikä oli odotettavissa. Syntyi kauhea tappelu, veljekset provosoituivat huolella Toukolaisten länkytykseen ja pian tömisi tanner, nyrkit viuhuivat yms yms. Koska Toukolan pojilla eivät olleet päivät sekaisin, oli heillä puukot mukanaan, mikä aiheutti selkeän alakynsiaseman Jukolan veljeksille, jotka olivat sunnuntailuuloissaan jättäneet puukot kotiin. Nyt tarvittiin aidan seipäitä ja muuta kättä pidempää hätiin, ettei jääty aivan tappiolle. Toukolaisia oli kuitenkin enemmän ja tilanne oli muuttumassa todella pahaksi, kun onneksi Tammiston Kyösti saapui paikalle julmasti karjuen ja käyden veljeksiä auttamaan. Tappelu saatiin tapeltua loppuun, ehkei nyt aivan selkeään voitto/tappiotilanteeseen, mutta Toukolaiset lähtivät pakoon ja Jukolan veljekset kotia kohti. 

Ei tullut siis tästäkään reissusta oikein positiivista lopputulemaa, sen voisi sanoa menneen aika huolella persiilleen. Jäljellä on vielä neljä lukua. Myönnän, etten muista kuinka kirjassa lopulta käy, mutta ei kai tämä paljon pahemminkaan enää voi mennä?

Osa 11/14

19.11.2020

Yhdestoista luku

45 min

paha keli, kova tuuli ja liian lämmin marraskuuksi, +9° C

Oli epäonnistuneen tappeluksi kääntyneen kirkkoreissun jälkeinen päivä. Taas veljekset tarvitsivat kotitekoisia lääkkeitä vammojensa paikkailuun ja mielet olivat maassa. Kuinka kummassa tästä kiipelistä päästäisiin, mikä neuvoksi, kun varmasti oli tulossa pahoja seurauksia siitä tappelusta Toukolaisten kanssa? Olivathan he sen lisäksi häirinneet laillista huutokauppaa, kaataneet huutokauppakeisarin kirjoituspöydän ja jollei kukaan Toukolaisista ollut menettänyt henkeään, niin se oli suuri Herran ihme. 

Juhani oli, kuten jo tiedämme, veljessarjan draamaqueen, hän oli jo valmis seurausten pelossa tarttumaan puukkoon ja yllytti heitä kaikkia surmaamaan itsensä niin, että Impivaaran pirtti vain lainehtisi verestä ja he kaikki pääsisivät yhtenä miehenä pois tästä kurimuksesta. Muut eivät tästä sanottavasti innostuneet ja suisidaaliset suunnitelmat unohdettiin. 

Simeoni ehdotti, että he lähtisivät karkuun, Inkerinmaalle paimeniksi. Timon mielestä olisi fiksua mennä Pietariin portinvartijoiksi. Eeron ehdotus oli lähteä merille. Aapon suusta kuultiin sitten ensimmäinen, vähänkään tolkullinen ajatus, mitäpä jos he lähtisivät inttiin? Ei hän sitä sanaa käyttänyt, vaan mainitsi Heinolan pataljoonan, jonne hekin sulautuisivat joukkoon  muina miehinä. Sinne vaan muutamaksi vuodeksi Parolan kentille äkseerattaviksi. Tästä Juhanikin innostui jossain määrin ja muisteli sodissa menehtyneitä sukulaisia ja esi-isiä. Tästä sukeutui yleinen liikuttumisen tila ja itkun pyrske Impivaaran tuvassa. 

Seuraavana päivänä he lähtivät touhukkaasti matkaan, pelokkaina joko ehtisi lain koura heidän niskavilloihinsa, mutta päämäärätietoisina ensin Jukolaan, jossa kertoivat vuokralaiselleen lähtevänsä kuudeksi vuodeksi armeijaan ja pyysivät nahkapeitturia pitämään huolta heidän eläimistään ja katsomaan hieman heidän pirttinsä perään. 

Jatkettuaan matkaansa he kohtasivat nimismiehen ja jopa oli pelko jokaisen veljeksen sydämessä, joko kävi köpelösti ja matka katkesi alkuunsa. Nimismies tiedusteli minne veljekset olivat matkalla tuohikontit selässä, mikä meininki heillä? Juhani heitti vastakysymyksen, että mitä nimismies tahtoi heistä, mutta ei tällä ilmiselvästi ollut mitään erityistä asiaa juuri heille, vaikka veljekset virkavallan pelossaan heti ajattelivat, että nimismies liikuskeli vain heidän päänsä menoksi. Juhani kyseli kierrellen ja kaarrellen, mitä mahtoi olla tulossa sen edelliskertaisen takia. Ai minkä edelliskertaisen, kysyi nimismies ja Juhani joutui selittämään, että sen Toukolaisten kanssa käydyn yhteenoton tietysti ja mitä muuta siinä nyt saattoikaan olla, kuka niitä kaikkia muista? Olikohan mahdollisesti ruumiita tullut, hän kysäisi myös. Ei ollut, sanoi nimismies ja veljesten mielet hieman huojentuivat. 

Juhani siis kertoi, että he olivat matkalla liittyäkseen sotaväkeen, päästäkseen pois lain kouran ulottuvilta ja samalla sen toisen kauhistuksen, lukukinkereitten. Nimismies tästä ihmettelemään, että  mitä nyt turhia, menkää kotiinne nyt vaan, pöhköpäät. Ei tässä ollut mitään vaaraa, hän oli käynyt Toukolaisten puheilla ja vakuuttanut nämä siitä, ettei käräjille kannattanut lähteä, siinä mentäisiin vain ojasta allikkoon. Ja mitä tuli rovastiin, hän oli heittänyt toivonsa Jukolan veljesten suhteen, ei heistä saatu lukumiehiä piiskalla eikä paastolla, joten olkoon sekin asian kanssa. Kotiin vaan nyt pikamarssia peräjälkeen, hyvän sään aikaan!

Nimismies jatkoi matkaansa ja veljekset jäivät hämmentyneinä seisomaan tielle ja katsomaan matkaansa jatkaneen nimismiehen perään. Mitä nyt neuvoksi? Kovasti teki mieli uskoa nimismiehen sanaan, mutta toisaalta, eivätkö viranomaiset olleet kieroja ja pahantahtoisia venkaleita, joita pitäisi aina epäillä ja pelätä? Juhanin ehdotus oli, että mentäisiin metsiin, ns maan alle, ruvettaisiin metsäsisseiksi ja vielä enemmän yhteiskunnan ulkopuolelle kuin Impivaaran aholla. Tämä ajatus ei paljon miellyttänyt veljiä, vaikka he epäilivätkin, että ehkä nimismiehellä oli ketunhäntä kainalossa. Ehkä hän viritti heille ansan, sai heidät palaamaan pahaa aavistamatta kotiinsa ja sillä välin keräisi turvakseen ja avukseen miesjoukon, jolla saisi veljekset napattua ja vietyä lain eteen. Tätä mahdollisuutta pidettiin semitodennäköisenä. 

Eeron ehdotus oli seuraava: mentäisiin kuitenkin nyt tästä pikimmiten Impivaaraan, laitettaisiin oven pönkä pois paikaltaan, ikäänkuin väki olisi talossa kotona, mutta itse piilouduttaisiin Impivaaran rinteille. Sieltä tiirailtaisiin kolme päivää ja yötä, tuleeko nimismies apuvoimineen heitä noutamaan. Jos näin tapahtuisi, he voisivat vilkata metsien piiloon, mutta jos ei, niin sitten asia olisi sillä selvä, nimismies oli puhunut totta. Tämä kuulosti jokaisen korviin asialliselta ehdotukselta ja niin tehtiin.

Ilmeni, että nimismies oli sanansa mittainen mies, kukaan ei tullut heidän peräänsä tulevien vuorokausien kuluessa ja veljekset palasivat tupaansa rauhallisin mielin. He istuivat keskustelemaan siitä mitä oli tapahtunut ja mitä heidän pitäisi tulevaisuudessa tehdä. Aluksi he kehuivat maasta taivaaseen nimismiehen ja seuraavaksi rovastin, joka muuttui heidän mielissään vähitellen legendaarisen hyväntekijän mittasuhteisiin, olihan hän sopinut riitaisten naapureitten välejä, saattanut ihmisiä susipareista avioliiton satamaan ja muuta tähdellistä. 

Rovastista juontuikin Aapon mieleen, että pitäisikö heidän nyt sitten kuitenkin ottaa härkää sarvista ja hoitaa se lukemisen opettelu alta pois. Se nimittäin oli edellytyksenä sillekin, että laillisen vaimon ottaminen olisi mahdollista. Tämä kuulosti yhteen jos toiseenkin korvaan yllättävänkin hyvältä ajatukselta, olivathan veljekset tässä vaiheessa jo monta vuotta vanhempia kuin tarinan alussa, Juhani jo kolmissakymmenissä. Aapon ajatukset menivät siihen suuntaan, että he hyödyntäisivät Eeron terävää päätä ja sitä, että hän oli jo melkein oppinut lukemaan niinä muutamana päivänä lukkarin lukukoulussa, kun muut vasta seisoivat nurkassa ja pääsivät tuskin A:ta pitemmälle. 

Eero laitettaisiin jahtivoudille lukuoppiin, tämä kelpo mies tuskin kieltäisi Eerolta opetusta, etenkin jos saisi pulskan metson palkkiokseen taikka jotain muuta taloudellista hyötyä. Opittuaan lukemaan kunnolla Eero sitten opettaisi heidät muut lukemaan ja sen jälkeen he voisivat mennä rovastille näyttämään, että kyllä heistäkin oli ihmisiksi, kun oikein yrittäisivät. 

Juhani ei ollut kaikkein innostunein ajatuksesta joutua Eeron oppilaaksi, mutta yksi toisena jälkeen veljekset myöntyivät tuumaan ja Eero siihen, että hän lähtisi oppiin ja muut oppilaiksi. Kyllä Juhanikin sitten taipui, mutta varmisteli jo tässä vaiheessa, että mitään temppuiluja ei sitten suvaittaisi, vaan Eeron olisi tätä tarkkailuluokkaa opetettava siivosti ja yhtään leukailematta ja loksottelematta. Joo joo, ilman muuta ja muuta ilman, lupasi Eero. Arveltiin että Eero suoriutuisi omasta oppimisprosessistaan muutamassa viikossa ja veljekset 2-4 vuodessa, veljen kovapäisyydestä riippuen. Tämä on kyllä mahtavaa miten tarinassa ei oltu mitenkään jäniksen selässä, vaan aina annettiin asioille aikaa tapahtua tai olla tapahtumatta, mutta minkään ei tarvinnut olla valmista seuraavana päivänä. 

Eikä tässä vielä kaikki, ei lukemaan oppiminen ollut ainoa, mitä kohden veljesten pitäisi pyrkiä, sanaili Aapo edelleen. Heidän pitäisi alkaa siinä joutessaan raivata lisää peltoa ja rakentaa uusi talo. Isompi, parempi ja mahtavampi. Heidän vuokralaisensa Jukolan talossa oli ilmeisen saamatonta sorttia, joten kun vuokra-aika umpeutuisi muutaman vuoden päästä, ei se paikka olisi mitenkään koreammassa tilassa kuin jätettäessä, mutta olipa talo kuitenkin. Mutta jos he laiskottelun sijaan käyttäisivät aikansa Impivaaran kehittämiseen, olisi heillä sitten kaksi taloa, kahdet pellot, olisipa ehkä karjaakin tulossa iltaisin navettaan laitumelta. Ja ehkäpä he sitten lukutaitoisina kahden tilan omistajina ja  tolkun miehinä olisivat pitäjän tavoitelluimpia poikamiehiä ja heillä voisi käydä flaksi naistenkin parissa ja saisivat omat ehtoisat emännät. Viimeistään tämä prospekti sai veljekset myöntymään, ilman muuta näin oli viisainta tehdä ja hommat aloitettaisiin oitis. 

Seuraavana aamuna Eero lähti koulureppu (lue:tuohikontti) selässä jahtivoudille oppiin ja muut aloittivat aiotut toimet. Puuta kaadettiin, ahoa käännettiin pelloksi, tehtiin kaikenlaisia voimallisia uudisraivaustöitä kirkasotsaisna ja ylen ahkerina. Hommat edistyivät ja viikonloppuisin Eero kävi kotona lähteäkseen taas maanantaina kontti täynnä evästä lisäoppiin. Se sujuikin häneltä oikein mallikkaasti ja syksyllä aloitetut opinnot olivat valmiit jouluna. Pyhät vietettiin vielä hieman lepäillen, mutta tammikuussa alkoi sitten koulu muillakin veljillä.

Eero asettui veljesten eteen ja kaikille laitettiin aapiskirjat nenän alle. Kyllähän siitä vaikeaa tuli, onhan se myös huomattava, ettei Eeron opintoihin ehkä liittynyt paljonkaan pedagogiikkaa eivätkä hänen metodinsa olleet kenties kaikkein edistyneimmät. Hänelle saattoi hiipiä mieleen hieman virnettä ja pilkkaa, olihan hän tässä nuorimpana isoveljiensä edessä ja ainoana, joka osasi lukea, olihan hän suorastaan ensimmäinen ja paras. Nousihan siitä hieman virtsaa hänelle päähän, oliko tuo nyt mikään ihme ja opetustilanne muuttui pian sellaiseksi, josta nykypäivänä emme tahdo kuullakaan. Ei ollut kunnioitusta opettajaa kohtaan, vaan hän sai selkäänsä oikein kunnolla ja käskyn opettaa ilman ilkikuria ja virnettä, tai kävisi vielä koleammin. 

Luku päättyy siihen, että Impivaaran tuvassa yhä opetellaan lukemaan, opettaja on hapan ja oppilaat kovapäisiä, mutta ehkä se tästä vielä. 

Osa 12/14

20.11.2020

Kahdestoista luku

34 min

-4° C, CAVOK, mutta lunta taitaa tulla muutaman tunnin päästä

Tarinan lyhyin luku käsitteli monta vuotta pikamarssia, aivan kuin Kivi olisi hieman kyllästynyt kovapäiseen veljessarjaan ja halunnut paketoida tarinan nopeasti loppuun. Luvun alussa alkoivat pojat päästä lukemisen makuun, vain Juhani ja Timo vielä takkusivat oppimisensa kanssa. Siitä ei enää mainittu, että Eero olisi ollut kelju opettaja, ehkä yksi selkäsauna riitti tässä kohtaa. Lopulta myös Timo pääsi aapiskirjan loppuun ja alkoi ulkoaopettelun vaihe ja viimein Juhanikin pääsi siihen vaiheeseen. Muut nopeammat oppijat saivat käyskennellä metsissä saaliitten perässä, mutta ilmeisesti metsäneläinten määrä oli pahassa laskussa ja riistaa oli vähemmän tarjolla kuin ennen.

Luvun aikana mentiin nopealla tahdilla muutama epäonnen vuosi. Uudet pellot oli saatu raivattua, mutta viljelysonni oli veljiä vastaan. Parin ensimmäisen vuoden sadot paleltuivat, sillä halla tuli läheiseltä suolta alkukesällä pilaamaan laihon. Suo sitten miesvoimin kuivatettiin, sekin otti kaksi vuotta ja kaksi hallanpilaamaa satoa. Tässä alkoi olla jo se tilanne, että veljekset kärsivät nälkää, sillä ruokaa ei löytynyt metsistä, eikä saatu pelloilta. Surkeaa oli jonkun aikaa, kunnes viimein suon kuivatus onnistui eikä halla enää päässyt niityksi muuttuneen suon suunnasta pelloille. 

Kivi kuvaili yhden karhunmetsästyksen verisine yksityiskohtineen ja siitä alkoi hieman valoisampi aika Jukolan veljeksille, he saivat ruokaa mahoihinsa ja vieläpä varastoihinsakin ja kun viljapuolikin alkoi olla hanskassa, jäivät kurjuuden vuoden taakse. 

Oli aika lunastaa lupaus siitä, että veljekset vielä näyttäisivät rovastille olevansa kunnon miehiä ja oppineensa lukemaan. Reissu meni hyvin ja Lauri julistettiin pitäjän parhaaksi lukijaksi, eikä muittenkaan taidoissa ollut moittimista. Palkinnoksi kukin sai oman uusitestamenttinsa ja niistä tuli heille oikein kalliit aarteet. Heistä alkoi kulkea kylillä ja pitäjissä positiivisia arvioita eivätkä he enää olleet tappelupukarien ja juoppolallien huithapeleitten maineessa. 

Hyvä onni alkoi viihtyä paremmin veljesten Impivaaran tuvassa, talliin saatiin ostettua vanhan Valkon molemmin puolet varsat kasvamaan ja muitakin eläimiä hommattiin. Aivan uutta taloa veljekset eivät rakentaneet Impivaaraan, vaan kohensivat nykyistä pirttiään, seiniin puhkaistiin ikkunoita, osaksi maalattiainen tupa sai kokonaan lankkulattian. Uusi sauna pystytettiin ja sen myötä parvi tuvasta revittiin pois. Jos veljekset olisivat olleet nykyajan miehiä, olisi heidän pihaansa alkanut tulla jos jonkunlaista traktoria ja leikkuupuimuria, navettaan lypsykonetta. Ja jokaiselle oma Volvo pihaan. 

Harrastuksetkin olivat muuttuneet vakavampaan suuntaan, nyt ei enää pelattu kurraa, eikä juopoteltu, istuttiin vakavasti ja luettiin raamattua. 

Alkoi olla se aika, että Jukolan tilan vuokra-aika oli päättymässä. Sitä ennen veljekset pysyttelivät paikasta kaukana, he halusivat mennä sinne vasta sitten, kun olisi todella se päivä, että he ottaisivat paikan taas haltuunsa. He arvelivat, ettei nahkapeitturi ollut oikein hyvä vuokralainen, mutta minkä sille enää mahtoi. 

Eräänä loppukesän päivänä oli taas veljillä, nyt aivan kunniallisilla kolmekymppisillä poikamiehillä, hieman vapaa-aikaa. Pari heistä lueskeli tuvassa, pari oli katsastelemassa tiluksia ja Aapo lähti moikkaamaan Tammiston Kyöstiä. Illan suussa kaikki palailivat kotiin ja aterian jälkeen oli aikaa praatailla. 

Aapo aloitti kertomalla, että oli tavannut Tammistossa nahkapeitturin, joka oli kertonut saaneensa myllärin paikan jostain toisaalta ja oli halukas luopumaan Jukolasta jo hieman etuajassa, mikäli se vain veljeksille passaisi. Ja miksei passannutkin? Veljekset olivat yllättävän suopeita vuokralaistaan kohtaan, ottaen huomioon, ettei sovittua uutta saunaa oltu ilmeisesti vuokra-ajan puitteissa rakennettu eikä vuokraakaan oltu maksettu koko aikana. Muistettakoon kuitenkin, että  veljekset olivat saaneet olla kaksi talvea Jukolassa vuokra-aikana, ensimmäisen talven aivan alussa ja sitten sen talven, jona olivat polttaneet pölhöyksissään Impivaaran ensimmäisen tuvan. He päättivät, että päästäisivät nahkapeitturin lähtemään eivätkä vaatisi tältä vuokraa missään muodossa, mitenpä köyhä, perheellinen mies mitään maksaisi, menköön rauhassa. 

Mutta eivät tässä vielä olleet kaikki Aapon ajatukset, vaan hän siirtyi siihen, miten heidän tulisi elämänsä järjestää sitten, kun heillä olisi kaksi tilaansa hallussaan. Kolme  veljistä jäisi Impivaaraan paikkaa hoitelemaan ja neljä menisi Jukolaan asumaan ja tilaa hoitamaan. Suurempiin yhteisiin töihin tulisivat kaikki veljet puolin ja toisin toisiaan auttamaan. 

Siitä päästiinkin sitten aiheeseen, josta oli enemmän puhuttu aikoja sitten, yli kymmenen vuotta sitten äidin kuoltua. Nimittäin naima-asioista. Nyt oltiin siinä vaiheessa, että veljekset voisivat oikeasti mennä tinderiin, korjaan yrittää hommata itselleen emännät ja kenties saada pieniä pirpanoitakin jalkoihinsa pyörimään. Aapo sanaili pitkällisesti siitä, millainen vaimo oli kannattavaa hankkia ja millainen ei. Tuhlaavainen vaimo oli ihan nounou, mutta säästäväinen ja ahkera oli just sitä mitä kaivattiin. Tuhlaavainen vaimo laittoi lasten leiville paksusti voita ja vei koko talouden köyhyyteen, mutta säästäväinen vaimo laittoi voita kohtuudella ja kylläpä kukoisti talous komeasti. 

Oli siinä miehilläkin jonkunlaista roolia Aapon mietteissä, miehen ei kuulema kannattanut nuorikolleen kauheasti kehua äitivainaan taitoja, vaan antaa tämän maata mullan alla rauhassa, eikä myöskään naapurin rouvaa passannut ylistellä, vaan kehua omaansa, jos oli aihetta ja nätisti moittia, jos oli tarpeen, ei nalkutella. 

Aapon sanat saivat suotuisan vastaanoton ja häntä kehuttiin hienoksi mieheksi, totuudenpuhujaksi ja veljesten auttajaksi. Hän hieman kursaili, mutta otti kyllä kehut vastaan. Luvun lopuksi veljekset lähtivät tuona loppukesän iltana laittamaan Ilvesjärvelle mertoja ja mäntyjen latvoissa väikkyi iltarusko.

Tarinaa on jäljellä enää kaksi lukua, mutta ne ovat pitkiä, yhteensä noin 160 min. Hassua miten en lainkaan muista mitä niissä mahtaa vielä tapahtua. Jos ne ovat tätä veljesten kunnollisuuden ja ahkeruuden kuvailua koko ajan, niin saattavat olla pitkät minuutit. Tarinan kokonaisopetus alkaa olla paketissa, eikä välttämättä enää ole tiedossa paljonkaan huumoria. Mutta sen kuulen huomenna ja sunnuntaiaamuna. 

Osa 13/14

Kolmastoista luku

21.11.2020

70 min

alkutalven pakkasennätys, -8° C  CAVOK

Toiseksi viimeinen luku, tarina alkaa kiertyä lopuilleen. Luvun alussa veljekset olivat hommanneet Tammiston Kyöstin Impivaaraan kotieläimilleen vahdiksi, sillä he olivat lähdössä Jukolaan ottamaan talon takaisin haltuunsa. Edellä kävelivät Juhani, Aapo ja Tuomas, perässä tuli kärryillä Lauri, hänellä oli kaksi nuorta hevosta muuttokuormaa ja oluttynnyriä vetämässä. Siitä jäljessä tulivat Simeoni ja Timo lehmiä taluttaen ja viimeisenä Eero nuorta sonnia ohjaillen. Laskujeni mukaan tässä oli nyt mennyt 11 tai 12 vuotta siitä, kun veljesten äiti kuoli ja tarina varsinaisesti alkoi, joten Juhani oli nyt 36 -37-vuotias, Eero 29-30-vuotias ja muut siltä väliltä. 

Matkalla Aapo kertasi heidän vaiheitaan ja palautteli kuulijankin mieleen mitä kaikkea oli tapahtunut näitten vuosien aikana, oli ollut hummausvaihetta, tappeluita, karkumatkoja metsiin, epäonnistunutta lukuoppia, metsästystä, kalastusta, maanviljelystä, hallavuosia, nälännäkemistä, opintoja paremmin tuloksin ja lopulta tässä oli kokonainen joukko hyvämaineisia miehiä matkalla kohti syntymäkotoa. Fiilis oli hyvä ja iloinen, liikuttunutkin.

Juhani oli niinkin liikuttunut, että päätti kutsua jokaisen vastaantulevan kulkijan Jukolaan tervetulijaispitoihin ja niin päätettiin tehdä. Tästäpä saatiin sitten hyvä kokoelma vieraita, vähän jokaiselta veljesten elämän vaiheelta. Miten sattuivatkaan tulemaan juuri tuona sunnuntaina tiellä vastaan? Hyvä onni Kivellä, kertakaikkiaan. 

Ensimmäisenä tuli vastaan heidän ensimmäinen opettajansa, lukkari, jota tässä myös kanttoriksi sanotaan, liekö oto-toimena hoitanut sitäkin puolta. Juhanilla meinasi nousta harmistuksen sarvi otsaan heti, mutta muut muistuttelivat häntä aikomuksesta kutsua jokainen vastaantulija juhliin. Vähän kuitenkin halusi Juhani lukkaria kiusoitella, mutta sekin meni vähän pieleen, eihän Juhani mikään varsinainen stand up-koomikko ollut. Lukkari ensin hieman kursaili, mutta lupautui sitten tulemaan juhliin. Etenkin kun hän pyydettiin sovintomieheksi Jukolan ja Toukolan miesten välille ja sehän nyt sentään oli lähestulkoon virkatehtävä, joten hän suostui.

Seuraavaksi tuli vastaan Rajamäen rykmentti, muuten oli sakki ennallaan, mutta nyt olivat lapsetkin tietysti kasvaneet ja entiset keppihevosilla ratsastelleet olivat äidin apuna rattaita kiskomassa ja kärryissä oli enää yksi pieni tallukkainen, isänsä silmäterä. Kaisa ei ollut mitenkään iloissaan nähdessään veljekset, mutta Mikko oli suopeampi ja kun kävi kutsu juhliin, hän oli heti valmis kääntämään rykmentin kulkusuuntaa ja siinä oli Kaisankin oltava suostuvainen, halusi tai ei. 

Oltiin jo aika lähellä Jukolaa, mutta yhä riitti vastaantulijoita, tällä kertaa aiemmin mainitsematon (tai ainakin hyvin lyhyesti, en tätä henkilöä muistanut) Kolistimen vanha taatto. Kyseessä oli siis iäkäs mies, kuulonsa menettänyt entinen karhunpyynnin mestari, mutta sittemmin melkein kuurona ansoilla metsästämiseen vaihtanut seniorikansalainen, nykyään sanottaisiin ikääntynyt riskiryhmäläinen. Hän ei ilmeisesti erityisesti ilahtunut Jukolan veljesten näkemisestä ja keskustelu käytiin suurilla kirjaimilla hänen huonon kuulonsa tähden. Aikamoiseksi jankkaamiseksi se menikin, sillä Juhani koitti kutsua vastahakoista miestä juhliin ainakin vartin verran, mutta taatto ei taipunut ja hänet oli päästettävä jatkamaan matkaa. Juhania kirveli se, että ukko moitti heitä mahdollisesti varkaiksi ja ansoistaan näpistelijöiksi, mutta jos yhtään muistelee millaisia viikareita he olivat olleet nuorempina, niin saattoi se pitää paikkaansakin. 

Nyt oltiin jo ihan likellä Jukolaan, kun vielä tuli vastaan kaksi tuttua kulkijaa, nimittäin Männistön muori ja hänen Venlansa. Muistattehan ne kimpparukkaset, jotka veljekset saivat tarinan alussa? Häkellys oli molemminpuolinen, mutta yllätys ei aivan epämieluisa ja naiset saivat kutsun juhliin. He suostuivat ja sitten kävi se ärsyttävä juttu, heidät heti asemoitiin tulevassa juhlatilaisuudessa kahvinkeittäjiksi, he kun olivat niin käteviä naisia. Jos olisi pitänyt pöytäkirjaa pitää, niin varmasti Venlaa olisi pyydetty, "kun sinulla on niin kaunis käsiala". Ja naiset suostuivat, saakeli. 

Viimein oltiin siinä Jukolan talon liepeillä ja hieman kaksijakoisin tuntein katsoivat veljekset syntymäkotiaan. Tuvan katto oli sammaleen peitossa, ometan edessä oli muhkea lantakasa, jonka olisi kuulunut olla pelloilla jo siihen aikaan vuotta, eikä muutenkaan näyttänyt siltä, että kaikki olisi tiptop. Vähän sitä katsottiin surkumielin, mutta toisaalta ilonkyyneleet silmissä, oltiinhan tultu kotiin! Päätettiin antaa kaikki nahkapeitturille anteeksi. 

Kun koko konkkaronkka tuli pihaan, alkoi yleinen toimellus, juhlia alettiin koota tuota pikaa. Lukkari ja Aapo lähtivät käymään Toukolassa kutsumassa sieltä entiset vihamiehensä sovintojuhliin ja tuvassa toimitettiin olutta pöytään ja lieden ääressä häärättiin ruokapuolta. Rajamäen Mikko soitteli viulua ja lapset kirmasivat. Pian lukkari ja Aapo saapuivat takaisin Toukolasta ja osallistuivat juhlavalmisteluihin hekin. 

Hyvin äkkinäisesti kävi sitten niin, että Juhanilla kävi flaksi ennen kuin oikein ehti ymmärtääkään. Männistön muori tuli kuiskuttamaan, että nyt se kyllä passaisi, että Venla alkaisi Juhanille emännäksi ja mitä tuota sen enempiä seurustelemaan? Juhani pyysi neuvoa lukkarilta ja Aapolta ja koska heilläkään ei ollut mitään moittimista asian suhteen, käveli suorastaan onnesta soikea Juhani Venlan luokse ja sanoi, että "olkoot sanottu". Ja niin he olivat kihloissa. 

Toukolan miehetkin saapuivat ja Aapo kutsui heidät porstuasta tupaan, lukkari piti puheen, jossa kävi läpi veljesten ja Toukolan poikain yhteiset vaiheet, ettei totuus pääsisi unohtumaan. Sen lisäksi hän teroitti ihmisten mieliin mitenkä erinomaisesti Jukolan veljekset olivat ponnistelleet tiensä synkältä polulta kohti parempaa elämää jne jne ja lopuksi lyötiin (ei nokkaan) vaan kättä ja kaikki olivat ystäviä. 

Mikko soitti viulua ja koitti saada bileitä varsinaisesti alkamaan, mutta väki kursaili eikä lähtenyt tanssilattialle. Aapo sitten huomasi soman tutun tytön Toukolaisten parissa ja kysäisi lukkarilta, että kukas se tämä neiti olikaan. Lukkari heti kerkeästi muistutti tytön olevan Hinrika nimeltään ja ilmeisesti Aapo oli sillä sekunnin sadasosalla tehnyt hänkin avioaikeet, sillä hän meni pyytämään tyttöä tanssiin, mihin tämä kainosti punastellen suostuikin. Oli se helppoa tuo deittailu tuohon aikaan, kun vaan päätettiin, että nyt me hommataan naiset, niin jo oli kahdella veljeksellä mielitietty.

Juhlat alkoivat olla siinä vaiheessa, että lukkari katsoi aiheelliseksi lähtee meneen ja niin hän lähtikin. Juhani saatteli kiitollisna hänet portille ja he erosivat ylen tyytyväisinä itseensä, toisiinsa ja koko maailmaan. Juhlat jatkuivat, pirtin lattia tömisi tanssin pyörteissä, olutta juotiin, iloa pidettiin ja tähän päättyi toiseksi viimeinen luku. 

Huomenna on vielä 87 minuuttia tarinan päätöslukua. Saapa nähdä ovatko kaikki veljekset sen päätteeksi vähintäinkin kihloissa, ehkä Lauri jää poikamieheksi. 

Osa 14/14

Neljästoista luku

87 min

22.11.2020

+5° C, puolipilvistä, lumet ovat mennyttä

Tarinan päätösluku oli pitkällinen selostus siitä, miten veljesten elämä meni tuosta Jukolan tervetulopartysta eteenpäin. Kuuntelin se useassa osassa ja nyt tarina on paketissa. Tämä viimeinen yhteenveto saattaa muodostua aika pitkäksi, vaikka yritänkin tiivistää. 

Alkuun Kivi kertoi kuka veljeksistä asui missäkin ja päästi kuulijan jännityksestä, mitä tulee avioasioihin. Muistin/aavistin väärin. Yksi tosiaan jäi poikamieheksi, muttei Lauri, kuten arvelin, vaan Simeoni. 

Samoin heti kättelyssä kerrottiin ilmeisesti toiseksi tärkein asia, nimittäin se, että viinan heittivät kaikki muut elämästään, paitsi Simeoni ja Timo, heille vielä toisinaan maistui alkoholi. Olutta ei tässä kohtaa ilmeisesti lasketa väkijuomaksi, vaan elintarvikkeeksi, se maistui koko veljessarjalle. 

Lisäksi ammatilliset onnistumiset mainittiin heti, Aaposta tuli Mäkelän jälkeen lautamies ja Eerosta jahtivouti entisen kuoltua (eläkeputki oli tuolloin vielä tuntematon käsite). Muut olivat sitten lähinnä maanviljelijöitä, Simeoni oli tupataatana Juhanin talossa. 

Maat ja mannut jaettiin niin, että vanha Jukola jäi Juhanille ja siitä lohkaistu puolikas oli Aapon valtakuntaa. Impivaara jaettiin myös kahtia ja siellä isännöivät omilla palasillaan Tuomas ja Lauri. Timolle laitettiin paikka Kekkurista ja EerolleVuohenkalmasta, nämä kumpikin olivat Jukolan/Impivaaran tiluksia. 

Kivi kertoi jokaisesta veljeksestä ja tämän vaiheista vanhimmasta nuorimpaan. Niinpä ensimmäisenä käsiteltiin Juhani. Hänhän alkoi olla jo neljissäkymmenissä ja pikakihlat Venlan kanssa johtivat hetimiten avioliittoon, joka oli pääsääntöisesti hyvä, mutta olihan sitä sanomistakin, puolin ja toisin. Juhani oli edelleen hieman kuumakalle ja hän joutui välistä sanaharkkaan naapureitten kanssa, mutta ei enää sentään niin vakaviin väkivaltaisiin yhteydenottoihin kuin nuorempana. Riidat sovittiin sitten Aapon avustuksella. 

Perheasioissa Juhani oli ilmeisesti sen ajan tavallinen möllikkä, lapsia tuli perheeseen, mutta kaksi ensimmäistä ei enemmälti miellyttänyt häntä alkajaisiksi, olivathan nämä tyttöjä, mutta kolmas oli sitten toivottu poika. Oli hän sitä ennen ehtinyt jo tyttäriinsäkin kiintyä. Venlan kanssa elo oli semileppoisaa, välillä kinattiin, mutta pääsääntöisesti yhteiselo sujui Jukolan talossa.  

Juhanin kuuma luonto kuitenkin aiheutti hänelle harmia, hän ei oikein osannut käsitellä tunteitaan, mitä tuli esimerkiksi säätiloihin, jotka olivat toki maanviljelijälle tärkeitä. Hänellä saattoi mennä hermo ja palaa käpy, mikäli ukonilma tuli sotkemaan hänen heinänniittonsa. Siitä hän äityi noitumaan pahanlaisesti ja niittoväki pelästyi ja piti sellaista meuhkaamista aivan jumalattomana menona. 

Yksi mukana olleista nuorista naisista, Seunulan Anna alkoi siinä rukoilla Jumalan armoa tuolle kiroavalle isännälle ja siinä kävi niin, että jonkunlainen hurmoshenki nousi neitoon ja Juhaninkin oli tauottava noitumisensa. Tästä alkoi hänen hengellinen herätyksensä nostaa päätään ja hänen oli mentävä seuraavana päivänä rovastin puheille tunnustamaan syntinsä. 

Juhanista tuli ilmeisesti körttiläinen, mikäli oikein ymmärsin siitä, miten Kivi kuvaili hänen tulevia asu- ja kampausvalintojaan. Hyvin vakavaksi uskovaiseksi Juhani rupesi ja pahemmat ukkospuuskat väistivät hänen peltojaan, joten kyse oli selvästä win-win-tilanteesta. Juhanin elämä oli kääntynyt ehtoopuolelle, oli vaimo, oli lapset, kukoistava tila ja uskonelämä. 

Simeoni siis jäi asustamaan Juhanin taloon, hän oli ahkera työmies ja tuvankoriste. Hän oli todella pihi ja säästäväinen ja pyrki säästämään toistenkin omista, vahti talon emännän toimia ja kun vanhemmat olivat seuroissa, hänet jätettiin lapsille vahdiksi. Hän olikin sitten vähän kalsea babysitter, ei lämmittänyt tupaa ja antoi ruokaakin lapsille nirsusti. Pikkutytöt koittivat saada sedältä ruokaa enemmän, mutta tämä oli visu, eikä antanut, ei tosin itsekään syönyt kuin homeista leipää ja kuivuneita kalanpäitä. Tästä hieman nuivasta lapsenvahti-illasta huolimatta Simeoni oli luotettu kotimies ja perheenjäsen. 

Joskus, ehkä kerran vuodessa Simeonilta läpi lapasesta ja hän juopotteli muutaman päivän ja siitä seurasi luonnollisesti kauhea morkkis. Kerran jopa niin paha, että hän tuli aatoksiin tappaa itsensä. Hän oli jo virittänyt itsensä hirteen, mutta Juhani ehti hätiin ja pelasti veljensä ja Aapo tuotettiin paikalle häntä rankaisemaan tästä kamalasta aikeestaan. Aapo kuitenkin käytteli vain sananasettaan ja sai Simeonin katumaan niin entisiä juomareissujaan kuin itsemurhayritystään. Siitä pitäen Simeoni eleli rauhallisesti, lasia kallistamatta elämänsä loppuun asti. Noin ikkään, kaksi seitsemästä on paketissa. 

Seuraavana käsiteltiin Aapon vaiheet. Hän isännöi Aapo-Jukolaksi sanottua taloa ja kuten jo alussa mainittiin, hänestä tuli lautamies. Jo tervetuliaisjuhlasta hän oli bongannut tulevan vaimonsa, Hinrikan ja yhteiselo sujui keskimäärin melko hyvin. Aapo oli jonkunlainen besserwisser, kuten jo hyvin tiedämme eikä hän voinut välillä olla neuvomatta vaimoaan ja sitä myöten myös muuta talon naisväkeä pikkupiikoihin asti, opettipa yhtä lakaisemaankin. Tosin olihan se ihan hyvä neuvo, että nurkasta ovea kohti, mutta naisväkeä nauratti kunnolla kun iso talon isäntä huiski luudalla kuin väkkärä. Osallistuipa kuitenkin taloustöihin, vaikka pätemälläkin. 

Lautamieheröinnin lisäksi Aapo etäopiskeli itsensä jonkun sortin valelääkäriksi, operoi rohtojen parissa ja hieroi ihmisten kipeitä paikkoja. Hänestä tuli tiedetty kansanparantaja. Jotenkin en hämmästy. Aapon elämä oli siis mallillaan sekin. 

Impivaarassa oli rakennettu toinenkin talo, sitä ensimmäistä (tai oikeammin toista, ihan ensimmäinenhän paloi) isännöi Tuomas. Hän oli edelleen vakaa ja vankka mies ja hänen taloaan sanottiin Yli-Impivaaraksi. Hän on aikamiespäivinään hyvin lempeä ja armollinen mies ja aina auttamassa muita syitä ja vakuuksia kyselemättä. Mahdollisesti hän tuli joskus hyväksikäytetyksi, mikäli hän tosiaan antoi omastaan kenelle vain. Hän oli niin avarasydäminen, että otti kotiinsa kaksi orpolastakin ja heidät kasvatettiin perheessä aivan kuin omatkin lapset. 

Tuomaan vaimo oli Härkäniemen talon ainoa tytär. En nyt tarkoituksessa käytä kaikkia Kiven sanoja, joilla hän kuvailee veljesten vaimojen ulkonäköä noin yleensä, hän ei nimittäin käytä aina niin kauniita ilmaisuja. Mutta tästä kyseisestä vaimosta hän käyttää kauniita ilmaisuja, muttei toisaalta sano tämän nimeä. Ehkä Härkäniemen talon tyttären nimi on mainittu jossain muussa kohtaa, mutta minä en sitä muista. Hänet kuitenkin kuvataan hienoksi emännäksi, rakastavaksi äidiksi niin omille pojilleen kuin ottotyttärille ja Tuomaalle hyväksi puolisoksi. Tuomaan elämän ehtoopuolta kuvataan rauhaisaksi kymiksi, joka aikanaan virtasi mereen. 

Impivaaran tilan toista puoliskoa eleli Lauri, sinne oli rakennettu Laurilaksi sanottu uudistalo. Hänellä oli vaimona tiuskea emäntä, Kuokkalan kaksostytöistä toinen. Hänenkään etunimeään ei taidettu mainita, mutta hänestä Kivi käyttää vähemmän imartelevaa nimitystä eukko ja hän kuvailee pitkästi sitä, miten aviopari kiukkuili toisilleen ja olipa siinä jonkunlaista perheväkivallan uhkaa puolin ja toisin. Välillä vaimo vilkkasi omettaan piiloon ja toisinaan mies lähti metsäretkille rauhoittumaan. Lopulta kuitenkin vaivuttiin yönlepoon yhteiselle vuoteelle odottamaan josko seuraava päivä olisi sopuisampi. 

Laurin metsäretkistä kerrotaan pitkästi ja siitä, miten hän paimenteli palatessaan sonninsa takaisin pihaan senkin, siinä oli kaksi jukuripäätä vastakkain, mutta Lauri lopulta vahvempitahtoisena kirveellään ojennellen ja neuvojaan sanellen. 

Lauri oli keskimäärin hiljainen mies, joka ei paljon jaaritellut, mutta saattoi kyllä sunnuntaisin kertoilla viikolla näkemiään ja kokemiaan asioita rengeilleen ja palkollisilleen. Kerran hänen mieltään jäi askarruttamaan merkillinen tapahtuma, nimittäin jalanjäljet tuoreessa lumessa, ne alkoivat miehen jälkinä, mutta vaihtuivat äkisti ketun jäljiksi eikä sitä voinut mitenkään mies käsittää. Eivätkä kyllä hänen palkollisensakaan, muuten kuin että ehkä vielä on noitia niillä main. 

Myöhemmin kyllä Lauri keksi ratkaisun asiaan hieman kivuliaalla tavalla, sillä nähdessään uudestaan samanlaiset jäljet hän osui astumaan ketunrautoihin, jotka napsahtivat herkeästi hänen nilkkaansa. Saatuaan raudat pois hän kurkotti tienposkesta koivuhangan kävelykepikseen ja tuekseen ja huomasi sen olevan toinen puujaloista, jotka oli siihen jätetty muina miehinä. Niin selvisi jonkun turkaleen salametsästäjän toimet, luvattomien ketunansojen kokija käytti ketunjaloiksi vuoltuja puujalkoja hämäykseksi ja menihän se ainakin Lauriin kuin väärä raha siihen asti, kunnes raudat kilahtivat. 

Laurin jalka parani ja hänkin eli elämäänsä ainakin keskimäärin onnellisena ja hänen vaimostaan vielä mainittiin, ettei lapsilta puuttunut sukkaa eikä paitaa, mikä on hyvä asia tietää. 

Timon asumus oli Kekkurin torppa ja hänen rouvansa oli Laurin vaimon kaksossisar, hänenkään etunimeään ei mainittu. Hän oli kuulema hieman helläsydämisempi kuin siskonsa ja Timo tykkäsi vaimostaan kovin. Hänellä oli kuitenkin joskus tapana lähteä hummaamaan, yleensä Halloweenin, korjaan kekrin aikaan hänellä karkasi mopo käsistä ja sillä reissulla meni sitten usempi päivä, hänellä jäi siis putki päälle. Tammiston Kyösti oli yhä hengissä hänkin ja hänen ullakollaan näitä viinanhuuruisia kalaaseja vietettiin aina siihen saakka, että rahat ja viinat olivat loppu. 

Silloin alkoi Timon walk of shame, kun piti mennä pää kipeänä kotiin ja tiesi, ettei rouva ollut hyvillään. Timo siinä kotiportille päästyään ajatteli, että jospa hän menee vaan kuin olisi ollut puita pinosta hakemassa (vertaa nykypäivän roskapussinvientireissut tai "hain vaan askin tupakkaa kioskilta"-alibit), ehkei kukaan huomaakaan, että tuli oltua useampi päivä liesussa. Hän keräsi muhkean kuorman halkoja syliinsä ja meni tupaan. No, arvaatte varmaan ettei se auttanut, vastassa oli vihainen nainen, joka tivasi, että missä sitä ollaan oltu, kysyn vaan. Ja kenen kanssa ja mitä tekemässä, mitä juomassa ja miksi. Tuli hieman tukkarysyäkin siitä ja kyllä se Timokin hieman tarttui raiveleista vaimoaan. 

Oli kuitenkin hyvä, että Timo lähti hieman jäähdyttelemään, sillä muutoin tuosta olisi voinut tulla pahempikin yhteenotto. Hän meni talliin, kiipesi sinne ylisille ja sammahti sen siliän tien. Sinänsä kätevää, jos pystyy nukkumaan kankkusen pois. 

Sisällä tuvassa alkoi vaimon kiukku laantua ja kun yö alkoi tulla, hän huolestui, että miten se nyt miesrassukka pärjää, kun on kylmää ja märkää ja varmaan on nälkäkin ja siellä vielä paleltuu nenä ja sormet. Klassinen tapaus, anteeksianto lähtee sydämestä, vaikkei pyydettäisikään. Yön tullen vaimo lähti miestään etsimään, muttei yksin, sillä hän pelkäsi mm tonttuja ja aaveita, täysin ymmärrettävää. Niinpä hän herätti Taavan, talon piian (hassua ettei emännän nimeä mainita, mutta piian kyllä) ja komensi häntä mukaansa etsintöihin. Taava ei ollut varsin ilahtunut, mutta totteli.

Jonkun aikaa he etsivät Timoa ja rouva huuteli tätä nimeltä. Siinä kohden Timo hieman havahtui tallin ylisillä jotain mölisemään ja etsintäpartio löysi paikalle. Sitä en tiedä bluffasiko Timo vai oliko hän yhä niin kännissä tai krapulassa, ettei hän tuntenut kuka paikalle tuli, vai narrasiko hän kysellessään, että kukas te olette. Kyllähän hän sitten tunnisti vaimonsa ja kiukkuisen piikansa ja lupasi tulla tupaan ihan kohtsilleen. Tämäkin episodi päättyi jonkunlaiseen sopuun.

Tämä Timon rouva oli sellainen luonteeltaan, että vaikka viikko meni kaikenlaisessa emännöinnissä ja siinä tuli kenties moitittua yhtä jos toista talouteen kuuluvaa henkilöä, niin sunnuntaiaamuna ennen kirkonmenoja hänelle tuli kauhea katumus ja itkussa silmin hän pyyteli kaikilta anteeksi aina puolisostaan pienimpään paimenpoikaan asti. Tästä muodostui jonkunlainen perhetraditio ja senkin vuoksi Timo osaisi tarvittaessa kehua vaimoaan ja pitää tätä tolkun naisena. Timo ei tainnut varsinaisesti luvata raitistua ja jättää näitä vuotuisia juoppolallitteluitaan, mutta ilmeisesti kierre ei tuosta pahentunut. 

Vielä oli jäljellä Eero, liukas luikku. Hän asui Vuohenkalman torpassa ja hänen vaimonsa oli jo aiemmin mainittu kaunis Anna, jonka hurmoshenkinen rukoilu niityllä oli saanut Juhanin uskonnollisen herätyksen käyntiin. Eero oli siitä erilainen veljessarjassa, että hän piti itsellään monta sellaista valtaa, jotka muissa taloissa kuuluivat emännälle, hän hallitsi ruislaarin avaimia, hän hoiti tavaroitten ostamisen ja palkkojen maksamisen. Hänen vaimonsa mahtoi olla hieman alakuloista sorttia, ehkä siksi, ettei hänellä ollut emännänvaltaa, tai sitten hänen luonteensa vain oli surumielinen. 

Työasioissa Eero oli mies vailla vertaa, erinomainen jahtivouti ja nimismiehen apulainen. Hän myös kehitti itseään lukemalla paljon, kirjoittelemalla sanomalehteen ajatuksiaan elämästä ja yhteiskunnasta ja hän myös aikoi myös tulevaisuudessa kouluttaa poikaansa pitkälle. Hän oli mukana monessa yhteiskunnallisessa edistysaskeleessa, mm kansakoulun perustamisessa paikkakunnalle ja muutenkin hänessä oli miestä enemmän kuin monessa. 

Eräänä sunnuntai-iltana Anna oli kotona kahdestaan pienen lapsensa kanssa enkä oikein osaa tulkita, oliko hänellä pahakin masennuskausi menossa ja mitä tämä runo tarkoittaa. Eero oli jossain tiluksiaan ja peltojaan katsastamassa ja nuori äiti lausuili lapselleen. 

"Tuonen lehto, öinen lehto!

Siell’ on hieno hietakehto,

Sinnepä lapseni saatan.

Siell’ on lapsen lysti olla,

Tuonen herran vainiolla

Kaitsea Tuonelan karjaa.

Siell’ on lapsen lysti olla,

Illan tullen tuuditella

Helmassa Tuonelan immen.

Onpa kullan lysti olla,

Kultakehdoss’ kellahdella,

Kuullella kehräjälintuu.

Tuonen viita, rauhan viita!

Kaukana on vaino, riita,

Kaukana kavala maailma"

Mutta onneksi perheenisä saapui kotiin ja lohdutti surullista vaimoaan ja piteli hellästi yhteistä lasta. Tämä oli jotenkin kaihoisa ja murheellinen osa tarinaa, mutta ehkä Eeron ja Annan elämä kuitenkin meni hyvin ja valoisasti. Ja Eero antoi ne ruislaarin avaimet sille, jolle ne kuuluivat. 

Nyt Kivi oli kertonut jokaisen veljen tarinan, jäljellä oli enää yksi tarina. Se kertoi tämän hetken maailmassamme lähes utopialta, suuresta perhejoulusta Jukolan tuvassa. Kaikki veljekset vaimoineen ja lapsineen kerääntyivät Juhanin taloon (ei sentään appivanhemmat, riskiryhmäläisiä kun olisivat olleet). Paljon oli vilinää ja vilskettä, kun kaikki lapset pyörivät lattialla. Naiset, luonnollisesti, häärivät ruokien parissa ja Simeoni istui valmiina virsikirjan kanssa odottamassa sopivaa hetkeä pieneen lauluun. Tunnelma oli hauska ja rauhallinen, joulupuuron ja virren jälkeen kallistettiin päät uneen. Aamulla mentiin joulukirkkoon ja sieltä palattiin vielä viettämään iloinen joulupäivä yhdessä, koko porukalla, Juhani, Simeoni, Aapo, Tuomas, Lauri, Timo ja Eero. Ja kaikkien perheet. Sen pituinen se. 

Nyt olen kuunnellut 14 lukua Seitsemään veljestä ja vaikka aika paljon muistinkin, niin oli tässä paljon unohtunuttakin tarinan osaa. Voittopuolisesti pidin oikein paljon Kiven kerronnasta ja koko tarinasta. Nyt menee mietintämyssyyn mitä seuraavaksi kuuntelen.