Tällä sivulla pika-analysoin Volter Kilven Alastalon salissa-kirjaa. Kuuntelin sen syksyllä 2020 yhtä kyytiä 30 päivän aikana. Julkaisin päivittäin tiivistelmän Facebookissa ja lisäsin ne myös CampaSimpukan ylälaidan välilehdelle. Siirrän koko pitkän jaarituksen tännekin. Sen mittahan ei tietenkään ole mitään verrattuna alkuperäisen kirjan pituuteen, 900 sivuun.
Lokakuussa 2020 Yle Areenaan pätkähti vähän kuunneltavaa, Volter Kilven Alastalon salissa. Sen lukee Esko Salervo ja minä otin heti julkaisupäivästä sen kuunneltavakseni. Jostain syystä aloin tehdä siitä Facebook-päivityksiä ja koska tykkään niin paljon itsestäni, laitan ne tänne CampaSimpukan ylälaidan välilehdellekin talteen.
Osa 1/31 28.09.2020
31 aamunavausta Volter Kilven Alastalon salissa-äänikirjan parissa? En ole koskaan edes yrittänyt lukea sitä, nyt kokeilen jaksanko kuunnella. Minullahan on tuota aikaa.
1/31 meni hieman unisena tuota Esko Salervon tuttua ja miellyttävää ääntä kuunnellen. Koko 900-sivuinen möhkäle pläjähti tänä aamuna Yle Areenaan.
Ensimmäinen osuus kesti 27 minuuttia ja se oli jonkunlainen esiluku. Siinä kuvailtiin kirkkomaata ja kirkonmenoja. Se osui ja upposi, sillä olemme käyneet tänä kesänä katsomassa kymmeniä kirkkoja Suomessa. Kävelleet niiden ympäri, vaeltaneet niiden hautausmailla, katselleet hautakiviä, lukeneet nimiä niistä. Kovin moniin kirkkoihin ei tänä kesänä päässyt sisälle #koskakorona, mutta muutamiin kyllä. Kilven mukana pääsin sisälle kirkkoon. Ehkä sellaiseen keskiaikaiseen kivikirkkoon, joista erityisesti intoilimme tänä suvena.
Kuuntelin silmät kiinni Kilven polveilevaa kieltä ja kuvailua, enkä enää nyrpistele, kun joku käyttää sanaa kerta sanan kerran tilalla. Mutta jos käyttää sitä sanan koska tilalla, niin saatan vähän nyrpistää.
Osa 2/31 29.09.2020
2/31 Vieraita saapuu Alastaloon ja isäntä heitä patistelee tampuurin läpi peremmälle, piippuhyllylle ja totipöydän ääreen. 18 minuuttia, jaksoin!
Lisäys: tässä vaiheessa en näköjään vielä enempiä analysoinut.
Osa 3/31 30.09.2020
3/31 Nyt teki tiukkaa, piti vähän wikiauttaa itseään, tarkentaa että kuka on kukin Alastalon salissa. Yli tunnin kesti se, kun Pukkila käveli tampuurin ovelta salin perälle, otti 13 askelta ja tuumasi siinä mennessään ajatuksen jos toisen. Se tuli selväksi, että kateutta on ilmassa ja rahasta on kyse. Ja siitä, että jos rakentaa uuden salin taloonsa, sen pitää olla isompi kuin naapurin ja mattojen, karvamattojen pitää peittää lattia tarkkaan. Ei niinkuin Alastalon salissa räsymatot, joitten välistä paistaa paljas puu.
Aloitin tämän tunnin ja kahden minuutin nautinnon kuuntelemisen yöllä, kun heräsin USA:n vaaliväittelyn vuoksi. En siis aikonutkaan katsoa sitä, sillä en saattanut katsoa, mutta heräsin kuitenkin omia aikojani. Niinpä kuuntelin Pukkilan aivoituksia noin 20 minuuttia, mutta piti jättää kesken, kun alkoi uni hiipiä silmään. Jatkoin nyt aamulla loppuun, peruutin varuiksi pari minuuttia, jos vaikka joku sana meni yöllä ohitse.
Alan olla sitä mieltä, että Kilpi saisi aavistuksen vääntää tajunnanvirtaansa vähempi vinkeäksi, tai tästä tulee vaikeaa. En ehkä kestä enää, mutta annan kirjalle kuitenkin vielä mahdollisuuden. Tarkalleen ottaen 28 mahdollisuutta, sillä joissakin asioissa olen omituisen sitkas, vaikka melkein kaikissa muissa huithapeli laiskuri. Olisinpa ollut elämäni aikana sitkas joissakin järkevissä asioissa.
Nyt en uskalla katsoa miten väittelyssä kävi, huonosti varmaan.
Osat 4/31 ja 5/31 01.10.2020
Nyt on käynyt niin, että olen ottanut eteenpäin aimo harppauksen Alastalon salissa-äänikirjan kuuntelussa. Eilen oli saatava toinenkin annos Alastaloa sen aamuisen jännittävän tampuurin ja salin takaseinän välisen 47 minuutin jakson lisäksi.
Oikeastaan siinä kävi niin, että aivan ensiavuksi hätään tarvittiin hieman Lentoturmatutkintaa ja sitten uneen saattamiseksi ja lopulliseksi rauhoittumiseksi osa 4/31. Jouduin nimittäin näkemään illalla jotain sellaista, jonka pelkäsin saavan mieleni pahaksi ja oloni huonoksi ja niin todella kävi. Vannon, etten ikinä enää katso mitään niin kamalaa. Ei kiitos vaaliväittelyitä minulle. Ainakaan ennen ensi kertaa. Onneksi tuli hieman paikalliskertaustyyppistä ammattiohjelmaa sopivasti, niin sain pulssin alle sataan. Ainoastaan se hieman hyppäytti lukemaa, kun jakson esittelyssä kiitotietä sanottiin laskutieksi. Laskutie? Kiitoratakin on vähemmän paha.
Joka tapauksessa Alastalon salissa tuumittiin tällä kertaa siis piippuhyllyn äärellä, tuumijana Härkäniemi, jolla oli komeat etunimet Malakias Afrodite. Hän siinä hyllyn äärellä mielessään raataili yhtä jos toista. Mietti mitä pystyisi päättelemään tyttärensä kosijan piipunpolttelutavoista ja ehtipä jo hylätäkin tämän niiden tähden, mutta mainitsi sitten senkin, ettei hänellä ole sen enempää tytärtä kuin vaimoakaan.
Olin aivan täysin hereillä jakson kuunnellessani, mutten voi vannoa tekikö Malakias sitä piipunvalintaa lopulta vai ei. Sitäkin tuumin, ettei passaisi nykyisenä aikana (en sano sitä sanaa, en) tuommoinen vieraspiipputeline semminkään. Ei sen takia, ettei piipunpoltto ole kovin hyvällä katsottu tapa noin ylipäätään, salissa nyt ainakaan ja toisekseen hygieniasyistä. Ei puhuttu mitään käsidesistä eikä pyyhinliinoista. 47 minuuttia kului minulta rattoisasti tässä puuhassa ja sitten näin 7 tuntia USA-peräisiä painajaisia.
Tänä aamuna oli vuorossa osa 5/31 ja sillä oli mittaa 58 minuuttia ja se oli kolmannen luvun loppupuoli. Aluksi piti hieman kuulostella, että kuka tässä on äänessä, kyllä se edelleen oli Malakias Härkäniemi, hänpä oli vain vaihtanut ajatuksensa kalasteluun. Siinä tuli kerrotuksi kuka kylän merkkimiehistä tykkäsi minkälaisesta kalastelusta, mainittiin mato-ongella narraaminen, uistelu, katiskointi ja nuottahommat joltisellakin tarkkuudella. Jokaiselle oli se mieluisa tapa kalaa pyytää. Siinä kuvailussa meni hyvät 20 minuuttia ja päästiin paattiasioihin. Härkäniemi valotti sitä miten Kustavin seuduin siirryttiin ja mistä syistä aina vaan isompiin aluksiin ja missä niillä seilattiin milläkin asioilla. Alastalon isäntä se oli yllyttämässä Härkäniemeäkin ei vain rakentamaan aaltojen kulkupelejä, vaan myös jakamaan omistamisia useamman kesken, riskibisnes you know.
Nyt voi aloittaa päivän hyvillä mielin ja jos meinaa eiliset painajaiset palata mieleen, niin ei kun kuulokkeet päähän ja lisää Alastalon salia vaan.
Osa 6/31 02.10.2020
Minähän olin aivan liian hätäinen, ei se kolmas luku eilen Alastalon salissa ollut vielä kuin hädin tuskin puolivälissä. Ei Härkäniemi tosiaankaan ollut valinnut piippua osassa 4/31. Tuskin oli aloittanutkaan. 5/31 käsitteli kala- ja alusasioita, mutta 6/31 oli sitten taas piippuaiheinen. Mittaa tällä osalla oli 1 h 18 min. Oli pakko ottaa pienet väliunet, että jaksoin.
Härkäniemi päätyi Hullin piippuun tunnin tietämillä ja loppu aika sitten meni tupakan lataamiseen. Muita osassa mainittuja asioita olivat porsaan saparon erityispiirteet ja Alastalon tytär Siviä mainittiin useaan kertaan. Mitähän siitä mahtaa tulla, onkohan Härkäniemi pihkassa? Osan viimeisillä minuuteilla tupakka viimein paloi Hullin piipun pesässä ja Härkäniemi pääsi istumaan Alastalon salin sohvalle.
Kuuntelua on takana nyt viitisen tuntia enkä ole vielä mitenkään kyllästynyt. Saattaa olla, että muutaman tunnin jälkeen ovat päässeet salissa jo asiaan. Mutta ei sitä varmaksi voi tietää. Ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa.
Osa 7/31 03.10.2020
Urakkani Alastalon salissa jatkui heti kohta herättyäni, 7/31 on nyt kuunneltuna, 54 minuuttia. Nyt oli äänessä Pukkila melkein koko setin. Sain kuulla hänen karvaita muisteloitaan siitä miten hän tuli tössineeksi Petrereesa-nimisen kuunarinsa kanssa koepurjehduksella ja ajoi sen Mustaklupulle kiinni. Siellä se pysyi viikon verran kaikkien pällisteltävänä ja kuunarin toisen osakkaan Eenokki Karjamaan harmiteltavana. Siinä oli Pukkilalla häpeämistä. En päässyt ihan selville kuinka kauan tästä nolosta tapahtumasta oli, mutta useita vuosia varmaankin. Äitivainaatakin muisteltiin samassa yhteydessä ja sitä, miten Alastalo siihen aikaan painoi useita leivisköitä (8,7 kg FYI) vähemmän.
Jakson loppupuolella Pukkila koitti kylvää epäluuloa Karjamaan mieleen, ettei Alastalon parkkisuunnitelma (3-5 mastoinen purjealus) ottaisi tuulta alleen. Eihän se passaisi, että Alastalo saisi pitäjän suurmiehen asemaansa kohennettua muiden kustannuksella. Pukkila koitti vivuttaa Karjamaan mieleen epäluuloa ja kateutta, mutta suunnitelma karahti kiville kuin Petrereesa Mustaklupulle, kun Härkäniemi puuttui asiaan sohvan toisesta päästä ja tölväisi kunnolla ja huolella. Ai että Pukkilaa kirveli.
Viimeisillä minuuteilla Alastalo ohjasi viimein saliin odotetun merkkivieraan, Langholman ja teki sen taiten, niskaa aivan vain kahden hiuksen verran kumartaen, juuri sen verran että vieras tiesi häntä hyysättävän, muttei liiaksi. Sekin Pukkilaa harmitti, tuonkin se osasi paremmin.
Nyt alkaa tuntua, ettei ajatus kirjaa kuunnellessani enää karkaa niin helposti muihin asioihin, keskittyminen on helpompaa. Henkilöt alkavat olla tuttuja, eikä heitä montaa olekaan. Lukijan upea personointi on niin hienovaraista, ettei sitä meinaa edes huomata, mutta silti se tekee mahdolliseksi pysyä selvillä siitä, kuka milloinkin on äänessä. Jos se meinaakin välillä karata mielestä niin Kilpi itse muistuttaa riittävän usein kenen ajatusten vuoksesta milloinkin on kyse.
Osa 8/31 04.10.2020
Kylläpä oli Pukkilalla myrkyllinen mieli Alastalon salissa osassa 8/31. Edellisessä osassa Langholma saapui viimein perille ja olin toiveikas, että nyt päästään asiaan, mutta mitä vielä. Melkein tunnin Pukkila kadehti vuoron perään Alastaloa ja Langholmaa, moitti muutkin siinä sivussa. Arvosteli sitä kuinka muut salissa olivat tiitterästi tervehtimässä Langholmaa ja piti pahana sitä, miten Alastalo antoi merkkihenkilön pasteerata salissaan isäntääkin komeammin. Ei niin kävisi Pukkilan salissa, juuei vaikka aiemmin Pukkila kyllä arveli, että hänen omissa tervehdystaidoissaan oli vielä parantamista. Lyhyt muisti tällä Pukkilalla mitä tulee itseensä.
Uutena asiana opin, että Pukkila oli yhden manttaalin mies ja Alastalo ja Langholma olivat kahden manttaalin äijiä. Sen mukaan määräytyi istumapaikka kirkossakin, eturiviin pääsi kahdella manttaalilla nukkumaan, paitsi Langholma, joka oli koko puolentoista tunnin saarnankin ajan hereillä, kun muilla oli vain yksi silmänreuna ja korvanpieli avoinna aamenen varalta. Se kismitti aivan valtavasti Pukkilaa, että yksi puolentoista manttaalin mies pääsi etupenkkiin Alastalon ja Langholman viereen. Mitä eroa nyt oli Jumalan silmissä yhdellä ja puolellatoista manttaalilla? Ihme nipotusta.
Osan lopulla alkoivat jo kahvikupit kilistä ja saattaa olla, että huomenaamuna saan jo kuulla kuinka väki käy kahville, ehkä ottavat vehnästäkin, mutta sen kuulee sitten.
Osa 9/31 05.10.2020
Neljäs luku on saatu päätökseen, tänä aamuna 63 minuuttia, osa 9/31. Eilen jo arvelin, että kyllä sitä kahvia pian päästään juomaan, kun oli edellisessä jaksossa jo kuppeihinkin kaadettuna. Mutta niin vain jatkoi Pukkila myrkkyjuomansa sekoittelua ja kahdehtimistaan, ettei kahvikuppi ehtinyt lopulta hänen käteensä asti, vehnäsestä puhumattakaan ennen kuin luku loppui. Langholma kerkisi tulla tarjoilluksi, niin Härkäniemikin, mutta Pukkilan paikka sohvalla oli vuorossa vasta niin myöhään, että luku ehti päättyä ennen kuin Alastalon tytär Siviä ja emäntä Eevastiina ehtivät hänen eteensä tarjoomuksineen.
Viimeisten kymmenen minuutin aikana sain kuulla myös pikakuvauksen tuvan puolelta, kun naisväki pisti pöhinää pönttöön tarjoiluja järjestäessään ja tunsin jonkunmoista sisaruutta, sillä tuollainen emännöitsijä minäkin olen, "itsekös tässä kaikki pitää tehdä". Evastiinaa löytyy minusta ihan selvästi. Tiedän nyt menun, ihan ok:lta vaikuttaa. Söisin. Porsas jäi vielä uuniin rapsakoitumaan ja uunin luukku pikkuisen raolleen, niin että possu tiesi vielä hikoilla, olisi sitten sopivaa, kun syömisen aika tulisi.
Päivän sana, orpana tarkoittaa serkkua. Sen olin joko ehtinyt unohtaa tai ehken koskaan ollut oikeasti tiennytkään. Eevastiina mainittiin Pukkilan orpanaksi, siksi saattoi Pukkilalla tuntua olevan pieni pehmeä kohta sydämessä Alastalon emäntää kohtaan, vaikka muuten arvostelua riittikin oikealle ja vasemmalle.
Huomenna alkaa luku viisi ja 10/31 onkin sitten melkoinen koettelemus, 1h 48 min, joutuukohan tässä laittamaan kellon soimaan, että ehtii?
Osa 10/31 06.10.2020
Ei ollut tarpeen laittaa kelloa soimaan, sain kuunneltua 108 minuutin jakson Alastalon salia loppuun nyt aamulla sillä konstin, että kuuntelin siitä puolet jo illalla. 10/31 on nyt urakoitu.
Vähän minä illalla ihmettelin, kun viidennen luvun alussa palattiin hetkinen taaksepäin, siinä uudelleen tarjottiin kahvia Langholmalle ja Härkäniemelle. Samaan tapaan kuin Kauniissa ja rohkeissa ennen aikaan Ridge lausui puolen metrin päässä Brooken naamasta saman aatoksen toistamiseen mainoskatkon jälkeen, ettei vain katsoja pääse putoamaan kärryiltä. Vieläköhän Ridge ja Brooke siellä mahtavat olla samoissa puuhissa kuin vuonna 1995? Toljottavat toisiansa tiiviisti, että varmasti menee mietelmä takaraivoon asti? Pitäisikin vilkaista, kun tässä alastalostelultani kerkiän.
Näkökulma kumminkin muuttui tässä toisella otolla, kahvintarjoamista esiteltiin nyt ensin Langholman vinkkelistä ja sitten Härkäniemen ja siinäpä meillä velikullat! Kumpikin siinä kävi vuoronperään, saakelin setämiehet, Siviää vahtaamaan. En tiedä, onko tuo kuulostanut ennen aikaan samalta, mutta nyt kyllä hyi ja yäk, olisivat antaneet talon tyttären vaan tarjota se kahvikuppi ja siihen sokerit ja kermat, eivätkä juoksuttaneet ajatuksiaan ties missä.
Kun olivat viimein saaneet otettua kuppinsa, seurasi äiti perässä sämpylöitten ja rinkilöitten kanssa ja sitten nämä hyväkkäät kävivät otsaluittensa takana äitiä arvostelemaan. Saattoi tosin olla, että Eevastiinalla oli asiaa enempikin kuin tarpeen, en minä sillä. Langholmalta tämä tiedusti ainakin tarpeeksi monta kertaa, miksei Helena-rouva tullut mukaan häntä kylästelemään, mutta siihen ei tainnut vastausta tulla. Luulen, että siinä vaiheessa laitoin silmät kiinni ja siirryin unimaailmaani, joka on sivumennen sanoen nykyisin todella vilkas ja hauska.
Aamulla sitten jatkoin ja nyt päästiin siihen kohtaan, mitä jo aivan alussa aavistelin piippuhyllyn äärellä. Siihen että Härkäniemi kyllä katsoisi Siviän perään enemmänkin kuin ikämiehen (olin ymmärtävinäni, että tämä vanhempi sukupolvi oli siinä 40-50-vuotiaita, naiset miehiä nuorempia, kuinkas muuten) oli suotavaa.
Härkäniemen silmä oli tarkka ja nopea, sillä hän ehti siinä välissä kun oli sen kuppinsa ottanut ja sämpylät perässä seuraavalta emännältä poiminut, nähdä minne Siviän katse kerkisi. Eikä tuossa luulisi viittä sekuntia kauempaa menevän, vaikka Alastalon salissa kaiken selittämiseen meneekin vähintään tunti. Hän huomasi, että Siviän pikaisen katseen keräsi ikkunapenkillä istuva Janne, nuori mies jonka huulihaituvat juuri olivat päässeet siihen ikään, että niitä tohti hieman sukia ilman, että irtosivat hentouttaan. Joo, nuori lempi, sitä oli ilmassa, ei auttanut Härkäniemen kuin siirtyä takaisin muisteloihinsa siitä, miten oli nuorna miesnä hävinnyt Eevastiinan Alastalolle.
Ja kuten usein, kun ei jotain saa itselleen kuten olisi toivonut, siitä pitää ajatella nurjasti, ettei niin harmita. Pitää mennä perä edellä puuhun, tuumia että hyvä kun jäin ilman, tuota olisi tarvinnutkaan.
Toisaalta, Eevastiina antoi kyllä tulla ripityksen Härkäniemen naamatauluun, olivat ilmeisen hyviä tuttavia, ei tuota muuten oikein ymmärtäisi. Saattaa olla, että tuossakin asiassa olen joskus ollut Eevastiinan sielunsisko, olen saattanut pari kertaa yli tarpeen selittää miten asiat minun mielestäni ovat. Tai ainakin olisin halunnut sanoa, mutta olenkin Eevastiinaa vässykämpi. Kumpi lie parempi.
Sitten kohta oli viides luku päätöksessä ja tiedättekö mitä? Pukkila ei ole vieläkään saanut kätösiinsä kahvikuppia, vehnäsestä puhumattakaan!
Päivän sana on fasuuna, joka ymmärtääkseni tarkoittaa ulkomuotoa. Joku muukin jänskä sana esiintyi luvussa, mutta sen minä jo unohdin ennen kuin ehdin sitä tarkastaa.
Osa 11/31 07.10.2020
Alastalon salissa, kuudes luku, 11/31. Onneksi Kilpi itsekin sanoi heti kärkeen, että luvun voisi jättää yhtä lailla lukemattakin, kun ei siinä tapahdu juurikaan mitään. Totta Kilpi puhui, 106 minuuttia jokellusta milloin kenenkin aivoista noin 20 minuutin seteissä, joitten puolivälissä olin jo pudonnut, että kuka tässä nyt turinoikaan. No eipä mitään, pikkuisen pakitusta ja pääsin kärryille.
Alussa Pukkilan sai kahvia juodakseen (nyt jo!) ja kaavaili samalla mahdollisuutta, että Alastalon tytär ja Pukkilan poika menisivät kenties kimppaan. Tiedämme jo, etteivät Siviän silmät Evaldin suuntaan pälyilleet kahviprikan ääreltä, joten turha toivo, Pukkila!
Lahdenperä, joka nyt ensimmäistä kertaa enemmälti pääsi jaarituksen makuun, esitteli parhaita kursailutaitojaan. Taisi olla oikein pitäjän kursailumestari, vaikka siinä sitä jäi usein kokonaan ilman, niin riittävää kermaa kahvissaan tai ateriaa hääjuhlassa, mutta oma vika. Olikohan hän se, joka ei syönyt sen enempää Eevastiinan sämpylää kuin pullaakaan, vaan pisti ne taskuunsa kotiinviemisiksi, säästö se oli pienikin säästö. Saattoi se olla joku muukin.
Alastalo itse alkoi käydä kärsimättömäksi, jotteiko tässä ollenkaan päästä asiaan, mutta ei päästy muutamaa one lineria lukuunottamatta. 106 minuuttia, 106 pitkää minuuttia muisteltiin kuka mitäkin ja minun piti ottaa luku kolmessa osassa.
Huomenna sitten on vuorossa osa 12/31, 103 minuuttia. Vielä ei voi sanoa, että voiton puolella ollaan. Tässä alkaa ihan jännittää, että mitä kaikkea vielä tapahtuukaan. Tiedä vaikka sitä uuniin hikoilemaan jätettyä possuakin päästään vielä puraisemaan tai aivan alussa mainittua totia siemaisemaan. Mutta tuskin vielä tällä viikolla. Onhan tässä aikaa.
Osa 12/31 08.10.2020
Minun täytyy heti alkuun tunnustaa, että tein eilen laskuvirheen, en tiedä oliko se edukseni vai haitakseni, mutta varuiksi tein sen kahteen kertaan. Tulin nimittäin liioitelleeksi niin eilisen kuin tämän aamun kuuntelunautintoni pituuden. Kehuin, että osa 11/31 olisi ollut 106 minuuttia pitkä ja taisin sanoa, että tämän aamun setti tulisi olemaan 103 minuuttia. Eiväthän ne ole kuin 86 ja 83 minuuttia! Ei se mikään salaisuus ole, että kirjoitin aikanani matikasta B:n, mutta luulisi silläkin osaavan laskea, että 1 h 26 min on yhtä kuin 86 min. Se 11/31 tuntui niin pitkältä, että pieni rätinkivirhe lienee ymmärrettävä.
Mistä pääsin sitten erheeni jäljille, johtuu siitä, että tämän aamun kuuntelupätkä 12/31 oli niin hauska, että ihmettelin sen sujumista niin nopsasti ja tein laskutoimituksen uudelleen.
Nyt palattiin ajassa taakse päin kymmenkunta vuotta ja muistelemassa oli melkein koko ajan isäntä itse, Alastalon Herman. Tällä kertaa ajatustoiminta pääsi aivan ilmoille asti, sillä tarkoitus oli pehmitellä salissa olevia vieraita päivän agendaa varten, muistutella mieliin miksi oltiin paikan päälle vääntäydytty.
Kertomus koski aikoja, jolloin engelsmanni vaani yhtä lailla tuontitavaroiden kuljetusta kuin tullikapteenikin ja pitäjän laivureitten piti varoa kumpiakin. Kyseisenä päivänä oli menossa suolalastin tarkastus Alastalon laiturissa, suolaa sai käsittääkseni tuoda tullitta maahan. Samaan aikaan toinen alus oli luodon takana täydessä sokeri- ja kahvilastissa, eikä sitä haluttu suurin surminkaan samanlaisen syyningin alle. Joko se oli etuajassa tai sitten tuuli oli sellainen, ettei alus pysynyt piilossaan, vaan tuli liian aikaisin näkyviin, kun tulli-inspektööri oli vielä työssään.
Nyt tuli Alastalolle kova kiire saada suolantarkastus valmiiksi ja tulliväki taloon rommitotille, pitihän suolanmaku saada kurkusta pois. Laiturilla oli sopivasti myös Pukkila, joka äkkäsi saman vaaran ja ryhtyi auttamaan Alastaloa hämäyshommissa. Yksissä tuumin miehet kehottivat ja kannustivat viranomaisia ylämäkeen, kun samaan aikaan toinen laiva lipui kohti laituria luvattomassa lastissaan.
Siinä tuli tullikapteeni selkäpuolelta tyrkityksi talon kynnyksen ylitse tavanomaista rivakammin, ettei vain kerkiäisi kääntää päätään rantaan päin, eikä vieraita ohjattu tupaan, vaan suoraan saliin, jonka ikkunat antoivat turvallisemmalle puolelle. Äkkiä piti saada ensimmäiset lasilliset nenien alle ja juottaminen vauhtiin, jotta rannassa ehdittäisiin purkaa sokerit ja kahvit turvaan.
Ensimmäisenä kulautettiin hieman kirkasta ainetta kuumaa totivettä odotellessa ja sitten päästiin asiaan, kun totilasit ja sokerit juoksuttiin tuvan puolelta saliin. Alastalo otti kaapista rommipullon, jonka narrasi olevan sitä parasta ainetta ja täydestä meni, tullikapteeni hörsi alkoholia sitä tahtia, että jo alkoi tukan alla kuhista ja silmät samentua. Rommi ei kuitenkaan ollut sitä parasta, vaan melkoista tulilientä ja Pukkila yhä muisti miten karvasta oli juoda sitä samaa tahtia tullikapteenin kanssa, ettei herättäisi epäilystä. Suuta poltteli ja kotona piti kuulema vielä viinalla huuhtoa, että saisi maun pois.
Alastalo toi tämän sukkelan tarinan männävuosilta varsinaisena tapahtumapäivänä vieraitten mieliin sillä tarkoituksella, että yhtenäisyyden tunnetta saataisiin kohotettua ja samalla kukkaronnyörejä höllennettyä parkkihankkeen hyväksi. Sillä olikin suotuisa vaikutus ja salissa oli hyvä ja iloinen tunnelma.
Osa 12/31 päättyi siinä kohtaa, kun luku 7 oli puolivälissä. Alastalo oli juuri päästämässä muitakin ääneen ja arveli, että ainakin Härkäniemellä oli oman sanansa sanottavana sen lisäksi miten Pukkila oli jo päässyt osallistumaan muisteloihin. Siitä huomenna laskujeni mukaan 84 minuuttia, ei 104 minuuttia.
Osa 13/31 09.10.2020
13/31 Alastalon salissa, seitsemäs luku loppuu. Minun piti kuunnella alku uudelleen, sillä loppu oli vauhdikas ja hyvin mieleen jäänyt, että ensimmäinen vartti ehti jo unohtua.
Siinä oli äänessä ensimmäistä kertaa Mikkel Krookla, hyvävarainen talollinen, jota ei meinannut huomata, tämä kun ei pitänyt itsestään meteliä liian usein ja istui selkä seinää vasten, mikä kuulosti minusta mukavan tutulta ja turvalliselta. Nyt kun Siviä oli juuri tulossa hänen kohdalleen salissa kahviprikan kanssa, katsoi Krookla hyväksi hetkeksi puuttua Alastalon tarinaan taannoisesta tullimiesten kalaasista. Hän kertoi oman osuutensa, joka oli sikäli pieni, ettei hän tehnyt paljon muuta kuin yllytti ja hämmensi, silloinkin salin seinustalta kakluunin vierestä. Krooklasta tuli esille nuuka puoli, mikä oli varmaan varallisuutensa salaisuuskin, sokeria kannattaa ottaa kaksi palaa siellä, missä se ei tule omasta astiasta ja vähän pahempaakin viinaa ottaa toisenkin lasillisen, kun pullo ei ole oma.
Krooklan jälkeen ääneen tuli taas Alastalo, joka kertoi loppuun sen, miten tullimiesparka lopulta saateltiin pöydän äärestä pöydän alle, mikä kyllä nykykorvaan kuulostaa melkeinpä väkivallalta ja vaaralliselta. Eikä sinne joutunut vain tullikapteeni, vaan samaa kyytiä koko virkaseurue, heitä jopa autettiin tuoleja persuuksien alta nykimällä. Tähän osallistui myös kokkipoika, joka oli nuori tullikapteenin alainen, joka piti päänsä selvänä ja näki mitä tapahtui ja oli juonessa mukana. Tämä minua myös hieman ihmetytti.
Tässä vaiheessa toimet rannassa, sokerin ja kahvin kiikutus laivasta piiloon, oli saatu valmiiksi ja saliin saapuivat Härkäniemi ja Lahdenperä etunenässä katsomaan mikä oli homman nimi.
Tarinassa oli nyt hauska anekdootti Härkäniemestä ja siitä miten hänet nähtiin salissa kuopaisemassa niskavillojansa kolmannen kerran elämässään, kun näki tullikapteenin ja apulaiset pöydän alla umpikännissä. Alastalo muisteli, miten kolmevuotias Malakias Härkäniemi oli hämmästynyt omaa kuvajaistaan kaivoveden pinnasta ja hieraissut tukkaansa ja toisesta kerrasta, mikä tapahtui Malakiaan nuoruudenpäivinä. Se oli riemastuttava makupala. Härkäniemi oli siinä häävieraana ja sen sijaan, että olisi pistänyt jalalla koreasti, hän pitkästyi ja lähti etsimään pitotalosta paikkaa, jossa voisi ottaa pienet tupsluikkarit, kun niin ramaisi. Hän löysi vintiltä pitkän rivin pehmoisia patjoja pedattuina ja kömpi sinne sileitten lakanoitten väliin kuin mamselli ikään ja oli tuossa tuokiossa unessa.
Herätessään hän ei ensin muistanut missä oli eikä tiennyt kauanko oli nukkunut, mutta huomasi sitten, että kummaltakin puolelta näkyi tyttölasten pitkiä lettejä tyynyillä ja kuului naurun kiherrystä ja hihitystä. Härkäniemi säikähti huomatessaan, että oli tullut menneeksi nuoren naisväen makuusaliin päikkäreilleen ja nyt oli niin nolo olla siellä, housut vuoteen päätyyn miten kuten nakattuina. Ensin hän veti lakanan päänsä yli ja toivoi, että koko homma haihtuisi olemattomiin. Ei se haihtunut ja hänen oli pakko siitä sännätä tiehensä niin nopeasti kuin mahdollista pöksyjä jalkoihinsa mennessään kiskoen. Siitä sanottiin juontaneen se seikka, että Malakias Härkäniemi oli yhä edelleen poikamies.
Ilmeisesti Härkäniemi ei ollut moksiskaan, että tarina muistutettiin taas kaikkien mieleen, ehkä hänellä oli hyvä itsetunto.
Nyt päästiin sitten tullimiestarinan päätökseen. Salissa olivat nyt selväpäisinä ainakin Alastalo, Härkäniemi, Lahdenperä ja kokkipoika. Oletan, että Pukkila oli jossain määrin under influence, olihan hän sitä huonoa konjamiinia jonniin verran juonut mallin vuoksi ja Krooklakin, sillä hänelle maistui sen naapurin viina, vaikka pahakin. Tulliporukka oli taju kankaalla, tillin tallin, kuka mitenkin vahvasti.
Tarkoitus oli kantaa viranomaiset rantaan ja laittaa paattiinsa ennen kuin tokenisivat ja kantohommiin pääsivät myös Härkäniemi ja Lahdenperä, joka lautamiehenä hetken epäröi passasiko hänen nyt osallistua tähän hommaan. Niin raijattiin tuhannen tuiterissa oleva tullikapteeni alaisineen alamäkeen kainaloista ja jaloista roikottaen. Tullikapteeni meinasi virota siitä matkan varrella, mutta sitten taas viina otti yliotteen ja mies vaikeni. Ei tämä minusta pelkästään hauskaa ollut, tiedossa oli ihan varmasti ainakin aivan kauhea kankkunen, ellei pahempaakin.
Rannalla humalikot pakattiin tullin alukseen ja selväpäinen kokkipoika pisti tullikapteenin lakin päähänsä ja lähti ohjaamaan alusta pois Alastalon rannasta. En nyt sitten tiedä tuliko tuosta manööveristä sanomista myöhemmin. Mahdollisesti se painettaisiin villasella sillä reissussa oli seikkoja mitä ei välttämättä tahdottaisi muistella.
Osa 14/31 10.10.2020
Puoliväli lähestyy Alastalon salissa, tänä aamuna kuuntelin jo osan 14/31 ja se oli suorastaan lyhyt, 46 min ja sen aikana käsiteltiin kokonaan kahdeksas luku.
Kuten olin arvellut, edellisten osien tullikapteenin tapaus ei ollut vielä kokonaan taputeltu, vaan kahdeksas luku kertoi toisen tarinan, johon hän liittyi. Äänessä oli Härkäniemi, joka kertoi miten seuraavalla kerralla kävi, kun samainen viranomainen oli Alastalon laiturissa.
Oli kulunut pari viikkoa siitä kerrasta, kun hän oli poistunut vähemmän arvokkaasti paikalta, mutta ilmeisesti kaksi viikkoa oli tuohon aikaan ja/tai hänelle sopiva aika palata muina miehinä. Mitäänhän ei tietenkään oltu unohdettu, puolin taikka toisin, mutta olihan tullaamiset joka tapauksessa hoidettava.
Alastalon kipparoima alus oli juuri saapumassa satamaan ja tällä kertaa lastina oli muutakin kuin tullivapaata suolaa, ruumassa oli suolasäkkien alla jemmassa niin sokeria kuin kahviakin. Alastalo oli itsevarmana, että kyllä tästä nyt luikaistaan laituriin tuosta vaan, eikä tähän kukaan kerkiä väliin.
Hänen harmikseen alusta oltiinkin jo odottamassa ja mikäli tullikapteenia nolotti edellinen kerta, pystyi hän pitämään naamansa peruslukemilla ja olemaan kuin ei olisikaan. Alastalo säikähti pahan kerran, että nytkö tässä jäätäisiin kiinni.
Nopeasti hän komensi Pihlmanin Jannen, tuolloin vielä poikasen, juoksemaan minkä kintuistaan kerkisi tullimiesten näkemättä ylös rinnettä ja sitten takaisin huutaen ja varoittaen, että engelsmannit tulee. Tämän oli määrä pelottaa tullibesetninki pois.
Minä en nyt kyllä ihan tarkalleen (lue: ollenkaan) tiedä mitä varten ne engelsmannit tuohon aikaan, 1800-luvun puolivälin paikkeilla noilla main purjehtivat ja miksi heitä piti pelätä. Mikäli kyseessä olivat sotatoimet, niin suokaatten anteeksi, olen ollut unessa historian tunnilla. Pitäisi ottaa selkoa, mutta justiinsa nyt en ehdi.
Kahdeksannen luvun ajan Alastalo siis venkoili parhaansa mukaan viivyttäen tullitarkastuksen alkua, että Janne ehtisi tehdä harhautuksensa, mutta toisaalta teeskennellen, ettei hänellä ollut mitään salattavaa. Sopivasti hän muistutteli edelliskerrasta, ettei pääsisi nolo lopputulos unohtumaan, muttei liikaa, ettei tullikapteeni hermostuisi tyystin.
Juuri sopivalla hetkellä Janne juoksi alas rinnettä hirveällä metelillä, naama punaisena ja hengästyneenä ja huusi, että engelsmanni tulee, soutaa jo kahdenkymmenen miehen voimin kohti ja niin on tykki edessä ja takana valmiina ampumaan. Naamansa hän oli saanut punaiseksi painimalla hetken niityllä pässin kanssa ja tukkansa samalla sekaisin, erittäin näppärää.
Niin siinä kävi, että tullihenkilöstö otti purren alleen ja poistui paikalta niin nopeasti kuin pystyi, pelote toimi ja tilanne raukesi. Taas saatiin suut makeaksi ja kahvia kuppiin ilman tullausta.
Muutaman viime minuutin luvusta Härkäniemi käytti taas Siviän vahtaamiseen, kun tämä kävi kaatamassa santsikierroksen kahvia. Ajatelkaa, varsinaisesti kirjassa on kulunut aikaa tuskin tuntia, mitä nyt menee aikaa siihen, että vieraat tulevat ja istuvat saliin, kahvia kaadetaan ja juodaan ja rupatellaan siinä samalla? Max tunti? Kilpi on käyttänyt kaiken tämän ja muutaman ekstratarinan kuvaamiseen jo yli kymmenen tuntia! Perusteellista on, se on myönnettävä.
Päivän sana: möljä. Se tarkoittaa satamassa olevaa aallonmurtajaan liittyvää laituria. Sana lienee edelleen käytössä, sillä siihen mainitaan usein liittyvän myös raiteet, joita tuskin Alastalon möljässä oli.
Janne narrasi, että engelsmannit juuri soutavat kohti laituria tällaisella veneellä, tykit edessä ja tykit takana, kuvasimme tämän syyskuussa Kokkolassa ja olemme itsekin kuvassa, kätevää.
Osa 15/31 11.10.2020
15/31 Alastalon salissa, seitsemänkymmentä kolme minuuttia sunnuntaiaamuni iloksi. Nyt oli kyllä keskittymistä, sillä ajatukseni olivat vielä eilisessä, tuossa loppuelämäni ensimmäisessä ja entisen elämän viimeisessä päivässä. Alastalo sai aivan tosissaan posmittaa, että minua jaksoi kiinnostaa. Mutta kun on homman ottanut hoitaakseen, sehän hoidetaan, vaikka irvissä hampain.
Siviä oli kiikuttanut kahvikupit salista ja nyt oli Alastalon viimein aika saada bisnekset käyntiin, nyt oli aika pitchata. Piti vakuuttaa salillinen miehiä, että nyt kannattaa alkaa parkin (3-5 mastoinen laiva, kuten me jo hyvin tiedämme) rakentamiseen ja tarjolla oli 1/32 kenelle vain, joka halusi päästä osingoille.
Aika pitkälle tämä luku ehti edetä ennen kuin ensimmäinen puoltolause oli ilmoilla. Sen antoi Eenokki Karjamaa ja pian oli mukana hankkeessa Langholma ja sitten Härkäniemi. Alastalo alkoi olla mukavissa tunnelmissa, että tämä tästä! Pukkila harasi vielä mielessään vastaan, mutta seuraavassa luvussa ehkä kuullaan, lähtisikö hänkin mukaan aiehankkeeseen, jonka tulevaisuushorisontissa häämöttivät muhkeat voitot.
Osa 16/31 12.10.2020
Osa 16/31 Alastalon salissa, nyt on virallisesti puoliväli ylitetty ja kaksi viikkoa on tässä puuhassa mennyt. Tänä aamuna kuuntelin kokonaan kymmenennen luvun, 88 minuuttia.
Se olikin melkein kokonaan Pukkilan monologia, osa ääneen ja osa päänsisäistä kuplintaa. Häntä suorastaan v*tutti, jos tiedätte mitä tarkoitan. Ihan kaikki ärsytti Pukkilaa ja hän käytti hyvän aikaa muitten härkkimiseen ja morkkaamiseen, mutta heidät jätti väliin, joille oli vielä velkoja maksamatta.
Koska alusasioissa hän oli alakynnessä Alastaloon nähden, niin hänen piti ottaa hevoset puheeksi. Alkaa muistella taannoista ajelua, ilmeisesti kirkosta paluuta, jolloin oli saanut viime tipassa ohitettua Mustallaan Alastalon Ruskon ennen Alastalon tienhaaraa ja mielestään näyttänyt siinä kohtaa messevästi mistä kana pissii, kuka on kova hevosmies ja kenellä paras hevonen.
Isäntä oli sen verran joviaali mies, ettei alkanut riidellä vieraansa kanssa muitten kuullen, vaan lasketteli hymyssä suin vastaan tarinan siitä, miten hänen piikansakin päihitti Pukkilan jollain toisella reissulla huonommalla hevosellakin ja siitäkös naurut raikasivat. Ai että taas korvensi Pukkilan mieltä. Luvun lopuksi hän kuitenkin päätti, että on parempi nauraa mukana kuin tulla nauretuksi päin naamaa. Kysäisi kuitenkin vielä kuitiksi, että siitä Tiina-piiastako se kapteeni tulee siihen parkkiin sitten, kun niin hyvin ohjastaakin.
Huomenna on sitten vuorossa osa 17/31, jolla on armollisesti mittaa vain 50 min. Jotain jännää on varmaan tiedossa, tiedä vaikka ne totilasitkin jo saataisiin saliin, niitä Alastalo jo vähän haikaili myyntipuhettaan lämmittämään.
Osa 17/31 13.10.2020
Alastalon salissa oli 50 minuutin ajan käynnissä kiivas totitoimi, kun osa 17/31 herätteli minut tähän tiistaiaamuun. Sen verran aikaa Kilpi käytti siihen, että Siviä sai äitinsä kanssa tuotua ensin tarjotinten täydeltä laseja ja sen jälkeen kannuittain kiehuvaa vettä pöytään. Oletan, että rommi oli myös mukana ja sokeri, vaikkei niitä tarkasti selitettykään, ei myöskään rommin laatua. Ehkäpä tällä kertaa laatukin oli sitä parempaa, toisin kuin tullikapteenin kalaasissa.
20 minuuttia alusta meni kyllä enimmäkseen siihen, että jo aiemmin mainitut setämiehet taas tiirailivat Siviää vähintäänkin tarkoin silmin ja jakson puolivälin tienoilla oltiin siinä kohdassa, että neito oli juuri alkamaisillaan kaataa kiehuvaa laseihin, kun tuli vielä tsekanneeksi kuvajaistaan salin seinän peilistä. Pitihän varmistaa, että oli #fabulousasever.
Ja mitä tapahtuikaan? Eikö sieltä vastapäiseltä puolelta salia Pihlmanin Janne tällännytkin silmänsä peilin pohjille juuri parahultaisesti osumaan Siviän katseeseen? Siitäkös neito suivaantui ja punastui hiusmartoaan myöten, että kehtasikin nuorukainen sillä tavalla yhyttää hänen katseensa noin julkeasti! Olipa Jannen onni istua siellä salin toisella puolin turvassa ja kuumaa vettä kitusiinsa nielivät totilasit, eikä Jannen nielu.
Kaikki lasit tarjottimilla saivat annoksensa totivettä ja siinä Siviän kaataessa tuli selväksi, että aivan yhtälailla hän olisi suuttunut, jolleivat Jannen silmät olisi olleet siellä peilin pohjilla valmiina katsetta nappaamassa, joten suo siellä vetelä täällä. Niin tai näin, fifty-sixty, koita siinä nyt sitten olla niin kuin ei olisikaan.
Tarjoilu tuli valmiiksi, Eevastiina suoritti Tukholmassa opitun niiauksen ja kumarruksen välimallin, jolla ilmaistiin se, että sopi tulla ottamaan. Siviä siirtyi myös takavasemmalle, mutta teki vielä mennessään pienen täsmävilkaisun Jannen suuntaan, jolla hoitui anteeksianto ja konsensuksen palautus niin, että saliin jäi pitäjän onnellisin nuori mies. Tämän olisi Härkäniemikin huomannut, ellei olisi ollut jo totijonossa kiireisenä.
Osa 18/31 14.10.2020
90 minuuttia totihommia, eikä käynyt taaskaan aika pitkäksi kuunnella, kun Alastalon salissa osa 18/31 oli korvissani tänä aamuna.
Nyt olivat asialla vieraat arvokkaimmasta alimpaan. Ensimmäisenä ottamaan meni kohtuuden mies, Langholma, jota varten Eevastiina oli kaatanut lasiin juuri sopivan verran kiehuvaa ensimmäisenä otettavaksi, parhaalle paikalle tarjottimelle. Ei liikaa eikä liian vähän, sillä Langholma ei halunnut juomastaan turhan tymäkkää. Hän näet katsoi, ettei miehen pitänyt verisuoniaan liiaksi kihelmöittää viinalla, vaan miehen piti pitää oman verensä kuohulla itsensä niin vauhdissa kuin ruodussakin. Kun hän sai juomansa sekoitettua moderaatisti konjakilla, oli muiden vuoro.
Vikkelä Krookla kerkisi paikaltaan pöydän ääreen juuri harmillisesti ennen Pukkilaa, tuota tarinan kullannuppua, aina iloista velikultaa. Krookla oli rommimiehiä ja hänen makuunsa Eevastiinan kaatamat lasit olivat liian täysiä vedestä, joten hän pisti vahingon kiertämään ja muitta mutkitta hulautti omasta lasistaan naapurilasiin hieman ja sai omaansa enemmän tilaa aidolle aineelle. Hän hörppäsi pikkuisen jo sekoitteluvaiheessa ja toisen siemauksen matkalla paikalleen, ettei vain läikkyisi ylitse.
Sitte oli Pukkilan vuoro. Hänellä olikin mielessään manööverit, joita muittenkin sopisi katsoa. Oli tarkoitus suorittaa toimi konjakkikarahvia kallistellen ja aineen laatua sulavin liikkein tarkastaen, mutta hänelle tuli hoppu, kun huomasi pöytää lähestymässä jo seuraavaksi Härkäniemen, Lahdeperän ja Karjamaan. Niin jäi menuetti vajaaksi, etenkin kun hänen piti vielä pistää vahinko edelleen eteenpäin. Harmikseen hänen eteensä osui se Krooklan operoima lasi, jossa oli vettä liiaksi, eikä siihen olisi mahtunut riittävästi konjakkia. Niinpä hän ottikin seuraavan lasin ja täytti liian täyttä yhä täydemmäksi ja tälläsi sen siihen kohtaan sokerivadin viereen, josta Härkäniemi sen ottaisi, hän kun oli tunnetusti makean ystävä ja halusi helposti lappaa sokeria lasiinsa. Pukkila sai myöskin juomansa mieluisan valmiiksi ja meni sohvalle istumaan. Hänen mielihyvänsä kasvoi yhä, kun hän huomasi, että nyt lähtivät loputkin miehet seinustoilta liikkeelle. Hän oletti heti näiden odottaneen sitä, että hän ehtisi istumaan, silkasta kunnioituksesta. Pieni harmi ehti mieleen, kun hän huomasi poikansa Evaldin jäävän Jannen selän taakse, vaikka isän mielestä poika olisi kuulunut Jannen edelle jonoon.
Härkäniemi oli jo valinnut sokerikupista mieluisat palaset ja oli niitä hulauttamassa sopivasti hollilla olevaan lasiin, kun huomasi sen olevan ihan liian täysi. Kovin kauan hän ei ehtinyt moittia vaimoväkeä mielessään ennen kuin äkkäsi mistä oli kyse. Sehän oli Pukkilan piru, joka lähti pöydän äärestä juuri ennen häntä konjakista aivan liian kullanruskeaksi värjääntyneen juomansa kanssa. Tuohan oli kaatanut vettä pois saadakseen tilaa lisää Alastalon karahvin tuotteelle! Saamari sentään! Härkäniemi siirsi täyden lasin kaivonparasta syrjemmäs jonkun muun otettavaksi ja jatkoi omaa tointaan totin valmistamiseksi. Ennen kuin hän lähti paikalleen, hän vielä siirsi jo tutuksemme tullutta lasia taaemmas, aivan viimeiseksi. Sieltä se olisi kätevästi Pukkilan Evaldin otettavana, hän kun nuorimpana salissa oletettavasti älyäisi olla viimeisenä ottamassa. Niin saisi poika juoda isänsä virittämän vesilirun. Mennessään Pukkilan ohitse hän sanoi kehvelisti, että sinähän olitkin jo valmistanut lasin pojallesikin valmiiksi, minä huolehdin sen sopivaan paikkaan, ettei vain kukaan muu sitä vahingossa ottaisi.
Päivän sana: laimiska. Mikäli oikein ymmärsin, se tarkoittaa tilkkaa, viimeistä nesteenkipenää tuopin tai sangon pohjalla.
Osa 19/31 15.10.2020
12. luku Alastalon salissa, 49 minuuttia pientä välipalaa, jossa ajateltiin omiaan ja odoteltiin varsinaista asiaan pääsyä ja sitä, että päässä tuntuisi pieni totin humaus. Miten paljon kelläkin. Langholmalla olemattoman vähän, sillä hän vain kastoi huultaan lasin reunaan. Krooklalla enemmän, sillä hänhän otti huikan jo jalkeilla ollessaan yliläikyntää välttääkseen. Pukkilaa kismitti, kuinkas muuten ja Härkäniemi suunnitteli pienen välitarinan kertomista hyvän tovin, muttei varsinaisesti päässyt vauhtiin luvun aikana. Melko paljon tajunnanvirtaa, melko vähän substanssia.
Tulin tietämään, että seuraava luku, jo kolmastoista, kestäisi melkein kolme tuntia ja siinä kuultaisiin se tarina, jonka kertomista Härkäniemi tässä luvussa suunnitteli. Tuskin maltan odottaa.
Osa 20/31 16.10.2020
Tänä aamuna 90 minuuttia Alastalon salissa, osa 20/31 enkä millään malttaisi lopettaa vaan haluaisin kuunnella loputkin luvusta 12, joka on vasta vähän yli puolen välin.
Tämä on sivutarina retarista ja kapteenista ja osa jäi sellaiseen cliffhangeriin, ettei paremmasta väliä. Kilven tyyli on tullut tässä matkan varrella sen verran tutuksi, että ihan mitä vain voi vielä tapahtua. Piti oikein palata kuuntelun jälkeen alkuun ja tarkistaa, mitä Härkäniemi siellä oikein sanoikaan tarinan alkajaisiksi, mutten sittenkään vielä uskalla arvata kuinka tarinassa lopulta käy.
Retari tarkoittaa laivanvarustajaa ja tulee ruotsinkielen sanasta redare ja tarinan retari oli Vaasan Ville, joka sai lainarahalla laitetuksi Albatross-nimisen laivan lähtövalmiiksi ja kapteeniksi hän palkkasi rippikoulukaverinsa Kallen Närpiöstä. Tarkoitus oli hakea kahvilasti Riosta ja sillä tuotolla saisi Ville velat maksettua ja pääsisi tienestin syrjään kiinni.
Albatrossi lähti matkaan eräänä lokakuisena aamuna ja pian Ville alkoi odotella tietoa laivasta, ainakin nyt Kööpenhaminan kulmalta. Että Kalle laittaisi viestiä, jotta hyvin menee. Mutta ei tullut kirjettä kuukauden päästä, ei kahden, eikä kuudenkaan. Ville laukkasi postissa päivittäin tivaamassa breiviä, mutta joka kerta oli vastaus sama, eioo.
Aika kului ja Ville joutui menemään toiselle töihin, jotainhan siinä oli tehtävä henkensä pitimiksi Albatrossia odotellessa. Mennen tullen ja palatessa hän kävi möljällä tihrustamassa, joko laivaa näkyisi paluupuuhissa. Ei näkynyt, ei kuulunut, ei tullut sanan sanaa aluksesta. Villen velkojatkin alkoivat jo ajatella, että meri on ottanut omansa, eivätkä he koskaan saisi rahojaan takaisin, ne olisivat yhtä mennyttä kuin Villen päästä yhä kauemmas hiipivä järki.
Kului seitsemän vuotta ilman, että Vaasan Ville olisi kuullut mitään aluksestaan, kapteenistaan ja kahvilastistaan. Ville oli laihtunut, kulki kumarassa ja silmät sirrillään, oli vain varjo entisestään ja paikkakunnan säälin kohde. Yhä hän silti meni satamaan katsomaan, josko sittenkin.
Ja niin oli kerran taas eräs lokakuinen aamu ja satamaan lipui laiva, yltä päältä sammaleen peitossa ja purjeenriekaleet mustanhomeisina, tervaukset kyljistä kuluneina ja koristelut pois rapisseina. Ville saattoi juuri ja juuri tunnistaa laivan omakseen.
Satamavahti lähti silkasta säälistä soutamaan Villen laivan kylkeen, että retari pääsisi katsomaan mitä tuolla kummituslaivassa mahtaisi olla. Vahti kyllä arveli, että omaan piikkiin menisi sekin soutumatka, muttei raskinut olla soutamattakaan.
Vene ehti laivan kylkeen ja kukas sieltä partaalta kurkkasikaan, kuin Kalle. Muhkeat olivat naamakarvat, yhtä turkista vaan ja silmätkin sieltä kiiluivat seasta, kun kapteeni tervehti retariaan. Tänne vaan kyytiin, niin päästää raataamaan, kannusti kapteeni. Ei tosin ollut laskusiltaa, eikä ollut köysitikkaitakaan, olivat tässä vähän matkan varrella rähjääntyneet, mutta kyllä reelingin yli pääsi köydelläkin, siitä vaan muutama kierros vyötäisten ympärille ja äkkiä retari olisi hinattu kannelle. Hieman se oli nolostuttava tapa päästä oman laivansa kannelle, sääret ilmassa sätkien, muttei siinä muukaan auttanut.
Laivan kunto ei näyttänyt paremmalta kannelta katsottunakaan ja oli hieman villiä nähdä porsaita juoksemassa pitkin poikin. Kalle oli heti paiskaamassa kättä Villen kanssa, mutta vihainen retari ei ollut siihen valmis, ennen kuin saisi selityksen siitä, missä kehvaleessa laiva oli ollut seitsemän vuotta ilman pienintäkään viestiä matkan varrelta.
Kalle siitä ihmeissään selittämään, että eihän sitä nyt kirjeitä oltu lähdetty kirjoittelemaan, vaan seilaamaan ja oli ollut niin kova kiiruskin, eikä se kirjoittaminen niin äkkiä käynyt. Mutta nyt oltiin tultu takaisin ja pesti oli päättynyt. Eikö tästä nyt mentäisi vain kajuuttaan puhelemaan kaikessa rauhassa.
Ville oli melkoisessa mielenmyrskyssä eikä tiennyt mistä seikasta olisi pahimmin suuttunut ja saiko tästä nyt mitään tolkkua. Tilit oli heti tehtävä selviksi, ei siinä muu auttanut.
Kalle rauhoitteli, että hän vain ottaisi arkkunsa ja lähtisi, ei tässä sen kummempia. Jaa että minkä arkkunsa, vaati retari tietää. No palkka-arkkunsa, sen johon kapteeni oli säntillisesti joka kuun viimeinen päivä laittanut palkkansa talteen. Ville oli saada sydänkohtauksen pelkästä kiukusta, että omaan palkkaansako Kalle oli kaiken kätkenyt, mikä tässä oikein oli homman nimi? Kysyn vaan?
Arkkuun arkkuun, älä nyt hyvä mies hermostu, laivan arkkuun, eikä yhteen vaan kahteen arkkuun ja sen takia tässä oltiin jo kotiin tultu ennen aikojaan, kun ei arkkuihin enempiä mahtunut. Villellä alkoi pian olla rätingit niin sekaisin, ettei pahemmasta väliä. Mitä kummaa tuo kapteeni oikein selitti.
Tässä vaiheessa oltiin jo kajuutassa, oli potkittu possut pois tieltä ja päästy sisäpuolelle. Siellä olikin kaksi muhkeaa arkkua odottamassa. Kilpi kuvaili kohtuullisen tarkasti, miten kapteeni kaivoi taskustaan avainnipun, valitsi oikean avaimen ja lopulta sai avatuksi toisen arkuista. Ville, täysin hermoromahduksen partaalla, pahinta peläten, parasta toivoen näki arkun sisälle. Se oli kuin olikin ääriään myöten täynnä rahaa, seteleitä, kolikoita, kaikkia valuuttoja sekaisin.
Tarkkuuden miehenä ja pitkään puotiapulaisena työskennelleenä Villeä harmitti, etteivät setelit olleet omina nippuinaan ja kolikot pinoinaan, niin olisi arkkuun mahtunut paljon enemmänkin, mutta silti siinä oli paljon rahaa. Varuiksi Ville työnsi kätensä arkkuun, ei vain ranteita, tai kyynärpäitä, vaan aivan olkapäitä myöten ja tunnusteli sisällön olevan samaa pohjalle asti. Toinen arkku oli samaa tavaraa ja alkoi jo tuntua Villestä siltä, ettei hänen enää tarvitsisi mennä puodin tiskin taakse silakoita pakkaamaan.
Ville kysyi, että paljonko tässä nyt oli rahaa, mihin Kalle vastasi, että ei kai hän toisen rahoista tiennyt, hän oli vain pistänyt ne sitä myöten arkkuun ja laskeminen olisi sitten retarin hommaa, häntä vielä luultaisiin epärehelliseksi, jos olisi käynyt niitä räknäämään. Omat palkat oli tuossa sängyn alla olevassa arkussa, lukuunottamatta kuluvan kuun palkkaa. Samoin oli miehistön palkka Riosta kotiin asti maksamatta, se menisi retarin arkuista.
Ja sitten laivan lasti, se oli tietysti vielä käsittelemättä. Villeltä meinasi taas mennä hermot ja henki, kun hän säikähti, että mikä lasti, oliko laivassa lastiakin. Eikä vain pohja täynnä rapaa ja meriruohoa, kuin olisi koko Atlantti Albatrossilla putsattu? No tietysti oli lastia, ihmetteli kapteeni, sitähän sitä oli lähdetty hakemaan, kahvia Riosta. Sitä siellä oli ruuma täynnä, kahvisäkkiä niin piukkanaan, ettei hiiri mahdu välistä.
Taas kävivät Villen aivot kuumina, kun hän mielessään laski montako säkkiä kahvia ruumaan mahtui ja kuinka monta pussia papuja niistä saataisiin niin rikkaitten kuin köyhempienkin pannukahveihin ja mies oli mennä sekaisin pelkästä ajatuksesta.
Tähän kohtaan osa 20/31 loppuu, eikä ruumaan päästy katsomaan oliko se todella täynnä kahvia. Ja muutenkin jäi sellainen olo, että herääkö pian Ville unestaan kuin se yksi tyyppi Serranon perheessä, että kaikki olikin unta vain.
Onko tämä sentimentaalinen tarina tarkasta miehestä ja hunsvotista kaverista, luottamuksesta vai pettämisestä, hyvästä ja pahasta vai jotain aivan muuta? Ei pysty sanoon, kuten entinen työkaverini sanoi, jos ei pystynyt sanoon.
Puolitoista tuntia menee harvoin noin nopsasti kuin tänä aamuna Härkäniemen kertomuksen parissa ja odotan innokkaasti, joskin pelokkaasti kuinka tarina päättyy. Siitä huomisaamuna.
Osa 21/31 17.10.2020
Osa 21/31 kolmannentoista luvun loppupuoli, 77 minuuttia. Eilen tarina jäi niin jännittävään kohtaan, että huomasin ajattelevani sitä pahoilla aavistuksilla pitkin päivää. Nyt se on kuunneltu ja huojennus on melkoinen. Ei siinä huonosti käynyt.
Minuutit käytettiin sen kuvailemiseen, miten tuuli kääntyi niin päin, että retari joutui hyvittelemään kapteeniaan alun kylmäkiskoisuudestaan ja kapteeni pitelemään käsiään selän takana, ettei sovun kättä liian nopeasti lyöty. Ei varsinkaan kajuutassa, sillä sellaiset piti tehdä kannella miehistön nähden. Niinpä Ville retuutti Kallen nopeasti näkösälle ja tervehtimiset otettiin perusteellisesti uudemman kerran ja asiat saatiin reilaan.
Laivaa vielä hieman tarkasteltiin silmämääräisesti ja tuli selväksi, miksi kunto oli mitä oli. Lähtiessä mukaan saatu laimiska vernissaa oli yhä tiinussaan, sillä Kalle oli säästeliäs mies, vaikka toisen omastakin. Samoiten ruokapuoli oli toteutettu melkoisen visulla meiningillä, Kiinasta oli taidettu teetä ostaa ja riisiä pikkuisen jossain vaiheessa seitsemää vuotta.
Retari alkoi siinä tehdä jo suunnitelmia tulevan varalle, puhella fregateista joita rakennuttaisi ja joitten kapteeniksi kaavaili Kallea jatkossakin, miehistöllekin töitä piisaisi tulevina vuosina, oikein palkankorotusten kera.
Luku alkoi olla lopuillaan ja Ville heilautettiin taas köyden varassa partaan yli, tällä kertaa takaisin odottamassa olleen satamavahdin veneeseen. Minua huolestutti edelleen, että mikä vinkeys tässä vielä paljastuisi, miten sen kannenalisen kahvilastin kanssa oikein oli.
Mutta ei siihen sen kummemmin palattu, kaipa se siellä oli kuten oli luvattu. Luku loppui ja jäi vähän epäselväksi, minkä tähden Härkäniemi juuri tämän tarinan halusi kertoa Alastalon salissa. Ehkä se vielä selviää. Huomenna luvassa 63 minuuttia ja siinä käsitellään kokonaan neljästoista luku.
Osa 22/31 18.10.2020
Osa 22/31 luku 14 kokonaan, 63 minuuttia. Olen nyt kuunnellut Alastalon salissa-kirjaa noin 20 tuntia, ehkä ylikin ja viimein ollaan pääsemässä siihen kohtaan, jota varten tarinaa on kerrottu.
Härkäniemi oli saanut pienen (!) juttunsa Vaasan Villestä kerrotuksi ja sinä aikana vierasväki totinsa nautituksi. Oli aika siirtyä eteenpäin ja Alastalo kehotteli väkeä hakemaan täytettä laseihinsa ennen seuraavaa, kriittistä vaihetta. Krooklaa ei tarvinnut kahdesti käskeä, hänelle maistui kyllä toinenkin toti.
Alastalo otti esille parkin piirustukset ja levitteli ne ikkunan edustan pitopöydälle nähtäville ja toiveikkaana odotti, että Langholma kampeaisi itsensä kiikkustuolista liikkeelle. Niin kävikin ja heti perässä Pukkila ja Härkäniemi, sekä Lahdenperä. Alastaloa harmitti, että Pukkila oli niin tiitteränä tulossa, sillä Langholmalle piti jättää riittävästi tilaa asettua pöydän ääreen piirustuksia katsomaan. Niinpä hän siirsi oman olemuksensa sopivaan kohtaan niin, että Pukkila joutui kurkkimaan olan yli.
Siinä sitä sitten vähän aikaa katseltiin ja kurkittiin, odotettiin, että joku sanoisi jotain. Ensimmäisenä ääneen pärskähti Lahdenperä, joka aivan pitkästyi eikä jaksanut enää tihrustaa papereita, kun ei niistä juuri mitään ymmärtänyt. Juustolaudasta hän sanoi jotain käsittävänsä, muttei näistä rätingeistä. Sanoi, ettei ymmärrä tästä hepreansvenskasta enempää kuin nauta virsikirjasta (tirsk) mikä oli sopivan myötäsukaisesti sanottu ja tunnelmaa kivasti keventävästi lausuttu.
Tämä katsottiin merkiksi sille, että muutkin voisivat alkaa jaaritella, samaan tapaan kuin ensimmäisen yskäisyn jälkeen kirkossa alkaa kuulua rykimistä jokaiselta parvelta.
Seuraavana puhumaan äityi Härkäniemi, ikään kuin häntä ei tässä juuri oltaisi jonkun aikaa kuultukin. Hän aloitti perusteellisen kehumisen siitä miten hienot olivat Alastalon piirustukset ja kehui koko miehen niin joka puolelta, ettei ole tosikaan. Kilpi saattoi livauttaa joukkoon pienen seksipätkänkin, mutta siitä en ole ihan varma, sen verran koukeroista oli Härkäniemen kehuvuodatus, että oliko tuo kuvaus Alastalon mieskunnosta vai ei, se jäi arvoitukseksi. Mutta jos oli, niin tulipa sekin puoli Alastalosta kehaistua. Seuraavaksi Härkäniemi jaaritteli vielä niin metsästyksestä kuin kalastuksestakin hämärän peittoon jäävällä yhteydellä parkinpiirustuksiin, kunnes itsekin huomasi lähteneensä hieman laukalle. Hän palasi kehuissaan lähemmäs maanpintaa ja vertasi lopuksi vielä piirustuksien erinomaisuutta vaimoväen pitsinnypläyksiin.
Pukkilalla oli alkanut tällä välin jo verenpaine nousta ja miehen otsassa kasvoi näyttävä sanonko mikä. Sen minkä hän merkkimiesten olkain yli piirustuksia näki ja niistä ymmärsi, oli hänen mielessään myönnettävä, että hienolta näytti ja hyvin oli piirretty, mutta olisiko tuota voinut ääneen sanoa, kun oli juuri Herra Keskinäisen Kehun Kerho jo ylistänyt ne maasta taivaaseen ja takaisin. Pukkila ei voinut hillitä itseään vaan alkoi närppiä piirustuksen sitä osaa, missä hänen mielestään olisi pitänyt käyttää rautaisia osia, niinkuin engelsmannien hienoissa laivoissa. Alastalo oli suunnitellut tämänkin osan puusta rakennettavaksi ja tästä aiheesta kaksikko sai aikaan kipakan riidanpoikasen, jossa laivanrakennusinsinöörit ottivat mittaa toisistaan. Tilanne oli äkisti eskaloitumassa.
Nyt tarvittiin nopeasti rauhallisen miehen rauhallisia sanoja, jolla kinastelu saatiin loppumaan ja kukapa siihen toimeen paremmin sopi kuin Langholma. Hän pystyi sammuttamaan kytevän palon, astumaan päreestä karanneen kipinän päälle ennen kuin oli liian myöhäistä.
"sikäli mikäli minä asiasta mitään ymmärrän"-tyylillä hän aloitti ja luonnollisesti kaikki tiesivät, että kyllä hän ymmärsi. Koska Langholma ei ollut koskaan vielä Alastalon kelkkaan istahdettuaan pudonnut ikävästi kyydistä, niin kyllä hän tähänkin kelkkaan lähtisi, hän ottaisi kahdeksasosan parkista, puolet neljänneksestä, mikäli hänelle vain annettaisiin otettavaksi.
Siinä ei auttanut Pukkilankaan enempiä kiukutella. Alastalo sai sen minkä oli toivonutkin ja kiirehti laittamaan Eevastiinan perinnöksi saamaa hienoa tuolia pöydän ääreen ja sulkakynää Langholmalle ojennettavaksi allekirjoitusta varten.
Päivän sana: pussikat. Sitä käytetään viljalti kirjassa kuvaamaan milloin ihmisen jalkoja, milloin eri eläinten tassuja tai jopa sorkkia tai kavioita. Pidän siitä, pussikat kuulostavat kivalta.
Osa 23/31 19.10.2020
89 minuuttia aamutuimaan kuunneltuna ja siitä ajasta noin puolet meni siihen, että Pukkilalta karkasi vähän enemmän sanomista, kuin oli tarkoitus. Häntä nimittäin taas harmitti, mikä ei enää ketään hämmästytä. Häntä harmitti, että muut jonottivat allekirjoittamaan parkkisopimusta ja hän koitti vielä hämmentää minkä kerkisi, valaa epäilystä ja epäsopua väkeen. Hän muistutteli, että Alastalo oli tässä hamuamassa muitten metsiin ja parhaiden puitten perään, eikä niiden kasvaminen uudelleen tapahtuisi yhtä nopeasti kuin villan kasvu lampaan selkään tai viljan pellolla. Tavallaan kyllä saattaisi sanoa Pukkilan puhuvan asiaakin, ei sillä ja sen puoleen. Mutta sitten hän tuli vahingossa sohaisseeksi sellaiseen muurahaispesään, ettei paremmasta väliä. Hänen suustaan pääsi vallan harkitsemattomasti sellainen ajatus, että mahtoiko Alastalo laittaa kaupan parkkiosuuksien lisäksi myös tyttärensä ja olisiko miniä saatavilla sopivaan taloon sopivalla sopimuksella.
Nyt hermostui isäpapa, Alastalon isäntä ja antoi kuulua enempi kuin laki sallii. Hän matki melkoisen onnistuneesti Pukkilaa ja sitä, miten tämä mahdollisesti oli joskus ollut esittelemässä poikaansa Evaldia mahdollisena vävynä Alastalon suuntaan, siinä tuli pilkatuksi niin isä kuin poikakin, mutta isä perusteellisemmin. Hetken sanallisesti suomittuaan Alastalo kuitenkin muisti, mikä oli tämän tilaisuuden agenda ja lopetti puheensa pikaisesti. Hän nimittäin tuli ajatelleeksi, että afäärit saattavat mennä mönkään, jos vaikkapa Langholma ottaa nokkiinsa ja lähtee lätkimään ja vie siinä perässään koko konklaavin. Saliin ehti juuri ja juuri tulla odottava hiljaisuus ja jäi näkemättä, mitä seuraavaksi olisi tapahtunut, ellei Siviä olisi tullut saliin.
Oli nimittäin uuden totivesikannun aika tulla jaettavaksi ja Siviä sitä kiikuttamaan salin puolelle. Hän kuitenkin oivalsi jo puolivälissä salia, että tekeillä oli jotain merkillistä. Salissa oli hiiskumattoman hiljaista, vaikka kaiken järjen mukaan piti olla allekirjoitushetki menossa ja kahden totin verran kielen ja päälaen välissä. Jotain Siviä oli ehtinyt kuulla ovella ja sen minkä hän oli kuullut oli ollut hänen oma nimensä.
Pikaisella vilkaisulla neito silmäili seuruetta ja päätteli, että syyllisen täytyi olla Härkäniemi, jonka kanssa hänellä oli kahvikierroksella ollut pieni suukopu, siinä kohtaa leikillisen puolelle jäänyt. Siviä otti ja hermostui kunnolla, antoi Malakias-sedän kuulla kunniansa ja moitti tätä ankarasti siitä, että tähdellisten asioitten sijaan salissa vatvotaan Siviän nimeä ja asioita, mitäs laitaa se nyt oli. Härkäniemi, vaikka olikin piintynyt poikamies, ymmärsi sen verran, että piti olla kieli keskellä suuta ja sovitella sanansa niin, että kiukku saadaan suitsittua ja asiat taas paremmille raiteille.
Härkäniemi käytti jo ammoisna aikoina kehitettyä metodia, jota kutsutaan myös semitotuudeksi ja valkoiseksi valheeksi. Hän sanoi, että isäpapa ja Pukkila ne vain tuossa hieman vanhaa riitaansa jatkoivat, oli puhe mitenkä siveästi laivan mastot pitää asettaa kannelle ja sen sellaista. Ei sen kummempaa, eikä pahempaa. Siviä nolostui kovasti ja oli kuitenkin tyytyväinen, ettei ollut tullut polkeneeksi jalkaa. Kuumat kyyneleet valuivat tytön poskia pitkin, kun hän kiiruhti pois salista, eikä tällä kertaa Janne saanut silmäystäkään mielitietyn suunnalta.
Jaaha, miten tästä eteenpäin, kysyn vaan. Se selviää huomenna, kun vuorossa on 63 minuutin mittainen kuudestoista luku. Urakka lähestyy loppuaan ja mieleen hiipii pienoinen haikeuden tunne.
Osa 24/31 20.10.2020
Tänä aamuna kuunneltavaa oli vain 63 minuuttia ja se käsitti kokonaan kuudennentoista luvun. Sen aluksi Alastalo hieman (lue:paljon) katui sitä, miten oli menettänyt malttinsa ja mietti, miten asiat saataisiin tyyntymään ja allekirjoitustoimi jatkumaan. Hän myös pikkuisen harmitteli sitä, miten oli itse tullut alkaneeksi vaahdota Siviästä, olisi pitänyt vain jättää asia sikseen. Melko pitkällisesti Alastalo sitten mietiskeli asioita mukamas parkkikirjaa tutkaillessaan, että sai kiukun punan pois poskiltaan ja tunnekuohun laskemaan.
Onneksi Härkäniemi otti tähän kohtaan pienet manööverit, jolla tilanne laukesi. Siviä oli salissa pyörähtäessään jättänyt totivesikannun lattialle, jonne hän sen kiukuissaan laski. Malakias päätti, että hänen on varmastikin oikaistava tilanne ja nostettava Englannin posliini pöydälle talteen. Sepä olikin melkoinen koettelemus ja Härkäniemen oli annettava naisväelle tunnustusta siitä, miten he pystyivät kuljettamaan tulikuumia astioita tuosta vaan. Härkäniemen oli sylkäistävä käsiinsä ennen kuin saattoi tarttua kannuun ja melkoista ritirapia hän kiikutti astian pöydälle omalle paikalleen Alastalon rommi- ja konjakkikarahvien viereen.
Pukkila käytti saman ajan myös harmitteluun ja teki mielessään kannattavuuslaskelmia sen suhteen, olisiko viisainta lähteä vai jäädä. Toisaalta, lähtö olisi pitänyt toteuttaa hetimiten, nyt oli hieman myöhäistä jo lähteä. Ja aika hyvin Pukkila itsensä tunsi, kun ymmärsi, että jos hän nyt lähtisi, ei juttu siihen jäisi. Häntä tulisi harmittamaan kuutta kovemmin sitten, kun parkki valmistuisi ja laskettaisiin vesille, sitä juhlittaisiin ja eikä hänellä olisi osaa eikä arpaa siinä hommassa. Ja mikä tärkeämpi syy jäämiselle, niin Siviän käydessä salissa, oli tuvan puolelta tullut mehukkaita ruoan tuoksuja ja Pukkila, jos kuka ymmärsi orpanansa kokkauksien päälle. Hän ei lähtisi ennen kuin vatsa olisi täynnä Eevastiinan hyvää pitoruokaa.
Vieraista vielä ainakin Langholma mietti, että pitikö hänen reagoida riitaan vai voisiko sen antaa laantua itselleen. Hän päätyi siihen, ruoantuoksujen saavuttaessa hänenkin nenänsä, että laimeasti moitti äskeistä hulabaloota ja muistutti, että millä asialla sitä oltiin ja millä ei. Siinä kohden hän ei vaivautunut vilkaisemaan Pukkilan suuntaan ja liittämään tätä moitinnan piiriin ja luvun viimeisellä minuutilla se kismitti Pukkilaa, ettei häntä otettu huomioon edes moitittaessa.
Osa 25/31 21.10.2020
Seitsemästoista luku kokonaan, 51 minuuttia. Keskiviikkoaamuni iloksi kuuntelin, miten Pukkila saa nimensä parkkikirjaan, sen Kilpi sanoo ensimmäisenä lauseena luvussa ja sitten sitä jauhetaan perusteellisesti loppuluku. Minusta hän ei ole aiemmin, tai ainakaan joka luvun alussa noin tyhjentävästi tiivistänyt, mikä lie mennyt kirjailijaan?
Alastalon salissa oltiin siis siinä vaiheessa, että riita oli saatu laantumaan ja oli saatava parkkikirjan täyttäminen taas vauhtiin. Vaikka Kilpi jo edellisessä luvussa kuvaili kohtuullisen tarkasti, mitä Alastalon päässä muhi, hän otti varman päälle ja kuvaili asiaa uudelleen noin 10 minuutin ajan.
Pitäjän arvojärjestyksen mukaan seuraavana, tai oikeastaan jo ennen Eenokkia, olisi Härkäniemen pitänyt päästä kirjoituspuuhiin ja Krooklan myös, mutta Alastalo päätti tässä vaiheessa ohittaa heidät kummatkin, eri syistä tosin. Hän arveli, että viisainta oli käskemällä käskeä juuri porukan kiukkupetteri pöydän ääreen, sillä Härkäniemi kyllä ymmärtäisi yskän silmänvilkautuksella ja sillä, mahtoiko Krookla suuttua, ei ollut isommalti väliä, sillä Alastalo arvasi, ettei tämä millään ilveellä jäisi sivuun parkkisuunnittelmasta.
Niinpä Alastalo otti nyt tehtäväkseen silitellä kiukkuisen kissan pehmoisaksi lemmikiksi ja aloitti kehottelun ja liehittelyn oikein kunnolla. Menipä oikein taputtelemaan Pukkilaa selkäpuolelta ja ohjailemaan kirjoituspöydän ääreen. Ilmeisesti samaan tapaan kuin oli aikoinaan paimennellut tullikapteenin kynnyksen yli, jos muistatte.
Pukkilahan oli ehtinyt siis jo päättää, ettei hän lähde kotio ainakaan ennen syömistä, mutta nyt kun oikein selkäpuolelta ja puheenparsilla auteltiin, niin miksei hän mennytkin ja kirjoittanut nimensä parkkikirjaan, etenkin kun mieltä hiveli se, mille kohtaa Pukkila nimensä sai, kenen jälkeen ja etenkin ketä ennen. Nimenkirjoitus kävi melkein itsestään, komeasti ja selkeästi aina siihen saakka, kun piti kirjoittaa se turkasen Filemon, jonka kohdalla hän aina oli koko elämänsä saanut kompastella ja tullut koulukiusatuksikin. Sillä kohtaa komea nimirätinki meni hieman vituralleen, mikä kovasti harmitti tätä meidän kullannuppuamme. Ja sitten se, mitä hän oli tietysti tuuminut kotosalla jo valmiiksi, se osuus, minkä hän kirjoittaisi itselleen. Ottaisiko vähän vai ottaisiko enemmän, kas siinäpä pulma. Hän päätyi lopulta 1/16-osaan, sillä se olisi se sentään kaksinkertainen määrä siihen nähden miten Eenokki oli kirjoittanut.
Nyt kun Pukkilan nimi oli kirjattu paperille, sai niin Alastalo kuin Pukkilakin huokaista helpotuksesta. Silkasta mielenhelpotuksesta Pukkila alkoi lörpöttää palatessaan sohvalle ja häneltä karkasi suustaan taas sammakko. Hän tuli kysyneeksi, että kukas sitten kapteeniksi parkkiin. Hän huomasi virheen välittömästi, kun sana vielä leijui ilmassa. Äkkiä perumaan, Alastalo itse tietysti, ilman muuta, ei kahta ajatustakaan. Mutta miten sitten perämies, tässä sinulla olisi oiva mies siihen, meidän Evald. Pukkila tuputti ajatuksen ihmisten mieleen ja jätti sen muhimaan sinne. Ehkäpä siinä vaiheessa, kun parkki todella tarvitsisi perämiestä, olisi ajatus Pukkilan Evaldista jo syöpynyt asianosaisten mieleen eikä toisaalta enää muistettaisi, kuka ajatuksen olisi alunperin sinne istuttanut.
Pukkila oli nyt niin liekeissä, ettei hän malttanut tähänkään vielä lopettaa ja sulkea suutaan, vaan alkoi ehdotella, miten parkin piirustuksia pitäisi muutella sieltä ja täältä, jotta paatti olisi vielä parempi ja tätä ehdottelua hän teki käymällä niin liki Alastaloa, että tämä joutui peruuttamaan tieltä. Alastalo löi asian sopivasti leikiksi ja pian tunnelma oli niin leppoisa salissa, että kaikki riidat oli unohdettu ja monenlainen leikkipuhe virisi eri puolilla salia. Myös Langholma osallistui leikinlaskuun pienellä sukkeluudella, jonka tosin olisi voinut tulkita moitteeksikin, Pukkila itse ainakin. Langholma kiitteli Pukkilaa perusteellisesta takinkäännöstä mitä tuli prikien ja parkkien hyvyyteen toisiinsa nähden. Valoa tauluun, kehotti Langholma Pukkilaa, joskin toisin sanoin.
Jälleen Alastalo alkoi miettiä, ketä seuraavaksi kehottaisi allekirjoittamaan, mutta se oli turhaa sillä uunin nurkasta jo nousi mies aivan omia aikojaan. Krooklahan se sieltä lähti aivan käskemättä liikkeelle. Hänkin tosin oli ehtinyt edellisten manööverien aikana päättää, että hänhän ei lähtisi allekirjoittamaan edes viimeisenä, ei käskettynä eikä edes aneltuna, mutta sitten hän muutti mielensä ja meni pyytämättäkin.
Osa 26/31 22.10.2020
Tässä luvussa 18, 49 minuutissa käsiteltiin se miten Krooklalla sujui parkkikirjan allekirjoittaminen ja myös Härkäniemen sama toimi. Kilpi taas spoilasi luvun alkulauseellaan mikä oli se tärkein pointti luvussa, mutta enpä antanut häiritä.
Krooklalla oli melkoisesti kaikenlaista nuristavaa mennessään, moitti muunmuassa tuolia pöydän ääressä liian hienoksi, vähempipuunatullekin voisi mies ahterinsa asentaa. Mutta kyllä hän kirjoitti nimensä ja osuudekseen 1/32. Muuten meni ihan hyvin, mutta vahingossa hänen nenänpäästään putosi räkätippa paperille. Se oli hieman noloa, mutta lähtiessään hän tuumi, että rommitippa se vain oli, ei siinä sen kummempaa.
Seuraavana oli sitten vuorossa Härkäniemi, sitä ennen ehti kuitenkin Alastalo vilkaista minkä osuuden Krookla kirjasi itselleen ja hieman isäntä harmistui Krooklan pienestä osuudesta ja myös siitä räkätipasta hienolla paperilla. Härkäniemi ehti siinä vuoroaan odotellessaan ja omaa nimeään kirjoittaessaan moitti mielessään vielä Alastalon ja Pukkilan riitaa. Etenkin hän paheksui isännän tuiskahtamista, Pukkilalta hän ei parempaa odottanutkaan. Moittimiseen kului varmaankin ainakin 20 minuuttia.
Oma nimikirjoitus sujui häneltä hyvin ja myös osuuden merkitseminen, mihin hänellä olikin aina oma tapansa. Hän ei tyytynyt kirjoittamaan vain 1/8 (se oli hänen vakio-osuutensa) vaan hän lisäsi aina lisämääreen "jakamattomasta laiva-aluksesta". Se taas juontui siitä, ettei hän aikoinaan ollut oikein käsittänyt miten osia laivoista jaettiin, vaikka laiva ihan varmana oli ihan yhtä kappaletta ahterista keulaan.
Ennen kuin lähti paikaltaan, Härkäniemi vielä laski paljonko osuuksia oli jäljellä, samaan tapaan kuin karja-aitaukseen nojaillessaan mies laskee naapurin karjan päälukua, ihan vain mielenkiinnosta. Nyt oli tilanne se, että parkista oli puolet varattu ja Härkäniemi kannusti muita monisanaisesti äkkiä merkkaamaan osansa, etteivät vain jäisi ilman.
Nyt kun jäljellä on enää viisi osaa, olen toisaalta hyvin kiinnostunut tietämään mitä tässä vielä tapahtuu ja toisaalta epäilen, ettei juurikaan mitään. Mitä ihmettä voisi edes tapahtua? Sitä toivon, että ruokailua ja ruokalajeja kuvaillaan samalla intomielellä kuin vaikka nenän niistämistä tai housujen nostamista, mikäli ruokailuun lopulta edes päästään.
Osa 27/31 23.10.2020
Yhdeksästoista luku, 1 h 28 min. Siinä sitä oli kuuntelemista enkä oikein ymmärtänyt, mitä yli puolet ajasta saanut Friisi-tarina kuului mihinkään. Lahdenperä muisteli (ei ääneen) Friisi-nimistä henkilöä, kun oli menossa allekirjoittamaan parkkipaperia. Luulen, että minun on kuunneltava paremmalla ajalla luvun alku uudelleen, josko saisin selville, kuka ja mikä tämä Friisi oli, tai onko sitä ylipäätään tarpeen tietää. Joten sitä osuutta koskeva pika-analyysi jää tuonnemmas.
Mutta Lahdenperän parkkihomma meni hieman mönkään ensin, nimen kirjoitus onnistui ihan hyvin, mutta siinä kohdin Pukkila tuli siihen irvimään viereen ja oli siinä Alastalokin niin lähellä selän takana, että hengitys tuntui tukkavilloihin. Niinpä Lahdenperälle kävi ikävä kämmi, hän kirjoitti osuudekseen 16/1. Juuri sellainen moka, jonka tyyppisen minäkin saattaisin tehdä, tuli oikein surku Lahdenperää. Pukkila siitä riemastui ja alkoi haukkumaan ja räksyttämään, siinäkin kohden palattiin Friisiin, joten ilman muuta minun pitää kuunnella alku uudelleen. Alastaloakin kismitti, että Lahdenperä sottasi hienon paperin, mutta isäntänä ja joviaalina miehenä painoi asian villasella ja neuvoi, miten virheen voisi korjata sopivalla vastasuttauksella. Lahdenperäkin kokosi itsensä ja laittoi leikiksi asian, se kävikin hyvällä tarinalla. Juuri Kilven tapaan.
Lahdenperä kertoi kaskun siitä, miten oli lautamiehenä työssäänkin kerran tössinyt numeroitten kanssa oikein perusteellisesti. Hänen piti kirjoittaa erään piian toiveesta todistus tämän iästä, jotta tyttö pääsisi lähtemään holhouspaikastaan ja naimisiin. Lahdenperä kirjoitti niinkuin sanottiin, kaksikymmentäyksi. Tunnin päästä piika tuli vihaisena takaisin ja haukkui Lahdenperän, että ei hän sentään 201-vuotias ole!
Lisäys: Kuuntelin osan jaksosta pikkuisen nopeammin ja yllättävän hyvin pysyin mukana. Vitsin vuoksi kokeilin hieman hitaampaakin nopeutta, mutta se kuulosti heti juokaleitten jorinalta, joten sitä ei voi käyttää, että vitsiksi.
Osa 28/31 24.10.2020
Alastalon salissa, luku 20, 1 h 27 min. Tätä piti kuunnella useammassa pätkässä ajankäytöllisistä syistä, mutta nyt se on kuunneltu ja siinä olikin paljon henkilöitä mukana, sillä parkkiasiakirjan kirjoittaminen alkoi olla lopuillaan ja erilaisia pienempiä osia merkittiin pitäjän nuorempien ja vähemmän tärkeitten miesten kirjoittamina. Tunnelma oli vapautuneempi ja juttelun turinaa kuului joka puolelta ja tupakansavu leijui tihuviltaan (!) sinne tänne torkottavista (!) piipuista.
Aluksi kävivät riitingillä Söderberg ja Sjöberg, joita kutsuttiin Söröpäriksi ja Syöpäriksi. He kumpikin kirjoittivat osuuksikseen 1/32 ja kumpaankin piti Pukkilan koittaa sekaantua jotenkin, utelias ja kateellinen kun oli. Etenkin Syöpäristä Kilpi jaaritteli pitkät pätkät ja sen vuoksi jouduinkin kuuntelemaan alun puolituntisen kolmeen kertaan. Jälkimmäiselle kirjoittajalle, Syöpärille Pukkila koitti erityisesti keljuilla, yllytti kirjoittamaan 1/4. Syöpäri ei siitä hämääntynyt, vaan teki kuten oli etukäteen päättänyt ja vastatölväisi Pukkilaa, että hän sentään maksoi osansa itse, eikä lainarahalla, kuten Pukkila. Hyvin servaus, arvostan.
Sitten oli vuorossa Haukisten Franssi ja siitä tulikin sitten taas jonkunlainen kalabaliikki. Tämä Franssi oli ilmeisen viinalle perso vähän keski-ikäistä nuorempi mies ja kova isottelemaan. Hän änkesi itsensä pöydän ääreen ja uhosi, että vieläkös oli neljäsosaa parkista merkkaamatta, hänpä sen ottaisi. Siinä jo Alastalokin hermostui mielessään, että meneekö koko homma pilalle, sillä Haukisten Franssilla ei ollut moisia rahoja, mutta kaikki torpan kurkihirttä myöten velassa Langholmalle. Jos Franssi menisi merkitsemään sellaisen osan parkkikirjaan, menisi koko homma reisille ja parkkisuunnitelma joutuisi naurunalaiseksi. Pukkila oli riemuissaan pöydän päässä ja janosi lisää huvia ja hauskuutta.
Franssi ei ehtinyt vielä kuin kirjoittaa nimensä, kun häntä alkoi epäilyttää, että miten tässä nyt piti toimia. Nopsasti hän tyrkkäsi sulkakynän Alastalon käteen ja sanoi, että kirjoita sinä 1/8, sinun parkistahan tässä on kyse. Alastalo helpottui, olihan homma edes osahanskassa, kun kynä oli saatu Franssin kädestä pois. Hän kiusoitteli, että nythän tässä käy alatuuli sen verran, että kirjoitetaankos samantien 1/16, vai minkä verran sitä likviidiä oikein onkaan. Samassa asiaan puuttui huomaamatta ja matalin äänin keinustuolista noussut Langholma, joka neuvoi Alastaloa kirjoittamaan Franssille 1/32, sen Langholma takaisi. Muut eivät asiaa kuulleet, vain Franssi itse, Alastalo ja tarkkakorvainen Pukkila.
Niin saatiin Franssin osuus paperille ja hetkeä aiemmin isotellut ja sittemmin puhdiltaan puhkaistu mies nousi pöydästä ja oli pian ennallaan, mikäs hänen tässä oli olla, kun Langholma takasi. Voitte arvata mitkä olivat Pukkilan tunnelmat. Hän ei ollut mielissään. Että pitikin Langholman puuttua asiaan, pitikin pitää rippikouluaikaisen ihastuksensa, Haukisten Emman ja tämän pojan puolta ja tehdä se vielä niin, ettei kuuluttanut sitä kaikille. Että oli kiero mies, kun oli hyvänteossaankin hyvä, eikä kiero, kuten muut. Se oli kimurantti ajatus, mutta Pukkilan mielestä hyvänteossa oli huonoa, jos teki se suoraan eteenpäin, ilman taka-ajatusta, eikä sellainen ollut Pukkilan mielestä mistään kotoisin.
Tämän episodin jälkeen Pukkila muisteli karvaalla mielellä sitä, miten Langholma oli aikoinaan saanut omaisuuttaan kartutettua erinäisin toimin, muunmuassa siten, että oli saanut viinaanmenevän naapurinsa maat ja mannut itselleen jonkunlaisilla oikeustoimilla ja pakkolunastuksilla. Ja olipa vielä neuvonut maansa ja mantunsa menettänyttä miestä, missä olisi juuri sopivasti tila myynnissä. Sinnehän se juoppolalli oli rynnännyt ja ostanut tilan ja hänestä oli tullut sillä siunaamalla Pukkilan juoppolalli naapuri. Kyllä harmitti vieläkin Pukkilaa.
Luvun loppupuolella kirjoitushommiin tuli ilmeisesti melko komea mies, jonka nimi oli Adolf Petter Nordevall. Mikäli oikein ymmärsin, niin Pukkilasta oli epistä, että kalakauppias oli naamaltaan komea kuin Lontoon loordi. Nordevall ilmeisesti myös hallitsi alkoholinkäyttönsä paremmin kuin jotkut toiset, saattoi kyllä juopotella omissa oloissaan, muttei koskaan kesken bisnesten ja sekin oli hänessä vika, ainakin Pukkilan mielestä. Myös salarikkaaksi Pukkila Nordevallia epäili.
Nordevall oli aikonut kirjoittaa osakseen 1/32 kuten Krookla, jota piti tässä asiassa esikuvanaan, mutta hänellä meni kuitenkin paperin äärellä pupu pöksyyn ja hän kirjoitti vähemmällä tyylikkyydellä osakseen 1/64. Se oli aika vähän sen, hän itsekin tuumi poistuessaan, sillä hän oli kotona kyllä punninnut rahakirstussaan ollutta massipussia, siellä olisi ollut kyllä varaa enempäänkin. Mutta tehty mikä tehty.
Palatessaan paikalleen Nordevall kävi vielä tervehtimässä niin Langholmaa kuin Alastaloakin, sillä hän oli tullut paikalle hieman myöhässä, juuri siinä kohtaa, kun Härkäniemi oli ollut puolivälissä Vaasan Villen laivasaagaa, eikä ollut auttanut kuin luikkia tyhjälle tuolille istumaan ilman kohteliaita tervehdyksiä isännälle ja tärkeimmälle vieraalle. Nämä olivatkin nyt nimenkirjoituksen jälkeen Nordevallille suopeita ja Langholma oikein otti ja kutsui kahvillekin, kyllä se naisväki aina sumpit keittäisi. Tässä kohtaa tuli esille tuo Langholman tietty alentuvaisuus, samaan tapaan hän taputti oriakin ohimennessään, että hyvä heppa. Voi oikeastaan hieman ymmärtää jotain niistä Pukkilan karvaista aatoksista. Liian hyvä voi olla liian hyvä.
Tähän tilanteeseen päättyi 20. luku ja parkkikirja alkaa olla aika täynnä, jotain pientä osaa on vielä jäljellä. Syömään ei ole vielä päästy, eikä ole nähty eikä kuultu enempiä Siviästä. Huomenna on sitten vuorossa 58 minuutin mittainen 21. luku.
Osa 29/31 25.10.2020
21. luku, 58 minuuttia. Tässä luvussa kuulin monenlaista Pukkilasta. Mutta ennen hänen ajatuksiaan lueteltiin monia pienempiä osuuksia kirjoittaneita parkkiretareita, sellaisia, joista ei paljon muuta sanottu kuin nimi, kenties liikanimi. En pistänyt pahaksi, kyllä Kilvellä yleensä on ollut tarpeeksi sanottavaa ihan kaikista asioista.
Hetken aikaa Pukkila oli ollut vähän omissa ajatuksissaan, eikä ollut seurannut tarkasti sitä, mitä parkkikirjan äärellä tapahtui. Sen hän pisti merkille, että Alastalolla ja Langholmalla oli kovasti asiaa toisilleen, mitä lie suunnittelivat. Oli harmillista, ettei Pukkila tiennyt mistä asiasta tuo mieskaksikko juuri sai sopimuksen aikaan, mutta se kunniaksi käteltiin näyttävästi. Miksi sekin piti tehdä niin juhlallisesti, eikä vain paiskata käpälää kuin tavalliset miehet?
Sitten Pukkilan katse osui Pihlmanin Janneen, jonka jo aiemmilta hetkiltä tiesimme Siviän mielenkiinnon kohteeksi. Olin jo alussa ihmetellyt, että kuinka Jannella oli sama sukunimi kuin Pukkilan toinen sukunimi (en ole perillä miten nuo nimet oikein muodostuivat, ilmeisesti osin tilusten mukaan ja osaksi isän mukaan). Olin ajatellut ohi mennen, että onko Janne Pukkilan toinen poika, mutta myöhemmin vaikutti siltä ettei olisi. Mutta taitaapa sittenkin olla. Pukkila toi ajatuksiensa vuoksessa ilmi, että Jannen äiti oli Pukkilan entinen piika, Fiina, joka oli suutuspäissään ottanut itselleen ja aviottomalle pojalleen Pihlman-nimen ihan kiusalla, kun ei ollut päässyt Pukkilan emännäksi. En siitäkään ole perillä, saattoiko sitä noin vaan ottaa työnantajan nimen itselleen ja lapselleen työnantajan kiusaksi. Mutta niin tai näin, myöhemmin tässä luvussa huomasi, että Pukkila taisi sittenkin olla Jannen isä, sillä Pukkila käytti hänestä nimitystä kompastuslysti ja muita katumusta osoittavia nimityksiä.
Joka tapauksessa Pukkila näki Jannessa nyt selvästi tämän äidin, ulkomuodon puolesta ja kyllä itseäänkin, kun poika oli nyt miehen mitoissa ja saanut merenkulkuoppia ja näytti oikein oivalta merimieheltä. Pukkilalla oli pieni pehmeä kohta sydämessään Jannea kohtaan, vaikkei sitä suurin surminkaan olisi myöntänyt kenellekään, tuskin itselleenkään. Olihan hänellä Evald, jonka etua piti ajatella, vaikka Janne edustavampi nuorukainen olikin. Se oli myönnettävä, että Siviän suhteen Pukkila oli myöhässä, ei ollut ehtinyt ajoissa tuuppia Evaldia oikeaan suuntaan, vaan Janne oli ehtinyt edelle mitä Alastalon vävyksi pääsemiseen tuli.
Nyt ei kuitenkaan vielä oltu naimakauppoja sopimassa, ainakaan aivan julkisesti, vaan parkkikirjoja kirjoittamassa ja vuorostaan kynän otti käteensä tämä fasuunaltaan korea Janne, joka oli saanut siihen lämpimät kehotukset niin Alastalolta kuin Langholmaltakin. Pukkila oli haukkana taas vahtimassa lähituntumalla, sillä hänen piti nähdä, millaisen osan Janne kirjoittaisi itselleen, sillä sen verran tai mieluummin enemmänkin piti Pukkilan sitten Evaldille hommata, tavalla tai toisella, jostain oli lainaa saatava. Pukkila toivoi mielessään, että Janne kirjoittaisi enintään 1/32, mutta 1/64 olisi kyllä parempi. Mutta hitto soikoon, Alastalon kannustamana Janne kirjoitti 1/16, Langholmakin siihen oli kehottanut. Tähän kohtaan luku päättyi ja voin arvata, ettei Pukkila jäänyt sen jälkeen kovinkaan leppoisiin tunnelmiin.
Osa 30/31 26.10.2020
Tässä luvussa 22 (1 h 25 min) saadaan sitten Evaldinkin osuus parkkikirjaan, mutta pienenmpänä kuin Jannen, senkin Kilpi spoilaa jo ensimmäisessä lauseessa, joten miksen minäkin.
Luvun alussa Alastalo äkkää, että Pukkila on pian saatava suittua myötäkarvaan taas leppoisaksi, sillä näkihän sen silmät kiinnikin, että pahalta tuntui, kun Jannen parkkiosuus oli musteena paperilla. Yhtä lailla kuin uutta hevosta opettaessa, piti ihmistäkin osata käsitellä, piti antaa myöten ja kiristää vasta, kun oli sopiva aika, eikä kurittaa eikä kiusata. Niinpä Alastalo otti mukavan miehen vaihteen aivan hetkessä ja alkoi kysellä leppoisasti, jopa hieman moittivalla aaningilla, että eikös se Pukkila Evaldille mitään osuutta aikonut kirjoittaa, eikö Pukkilan pojalle mitään.
Pukkila siitä sitten huitomaan Evaldia paikalle pikaisesti ja samaan aikaan vähän pääkopassaan käytiin ankaraa taistoa ja mietintää siitä, mistä rahat siihenkin osuuteen, kun omakin oli vielä hakusessa. Ja minkä verran Evaldille, siinäpä toinen pulma. Pukkila kävi nopeasti mielessään kaikki mahdollisuudet, niin Krooklan kuin Langholmankin ja kauempaakin pitäjistä. Niistäkin, jotka eivät itse olleet merenkulun kanssa tekemisissä, mutta joilla fyrkkaa riitti, heidän kirjoissaan Pukkilakin oli melkoinen meriherra ja kapteeni. Mutta ei, kai se olisi Krooklan puheille mentävä, vaikka pelkkä ajattelukin kirpaisi mieltä pahasti. Siinä näiden pikaisten sekuntien aikana Pukkila muisti, että olihan hänellä tietty metsäpalsta, eikö sieltä saisi puuta tarpeeksi näihin hankkeisiin ja tarpeisiin. Nyt äkkiä poikaa hoputtamaan!
Evald sieltä joutui pöydän ääreen ja sai nimensä kirjoitettua, jopa isäpapan mielestä kohtuullisen siististi ja jäi kynä koholla odottamaan isän neuvoa siitä, mikä olisi numeroiden määrä. Siinä kohtaa Pukkila oli saanut lasketuksi, että sen lisäksi, ettei mitenkään olisi ollut varaa kirjoittaa mieluista 1/8, joka olisi ollut kaksinverroin sen, minkä Janne oli kirjoittanut, niin ei ollut mahdollista kirjoittaa edes sitä samaa 1/16, sillä osuuksia ei ollut enää jäljellä niin paljon! No kirjoita nyt siihen 1/32 niin kuin olisi jo, isä puhisi ja oli kiukuissaan, ettei poika sitä itse ymmärtänyt, ellei isä oikeaan suuntaan torkottanut, tihuviltaan. Nih. Minulle jäi aavistuksen epäselväksi, miten Pukkila lopulta aikoi rahoittaa hankkeen, sillä hän muutti mieltään melko rivakasti. Mutta siitä hän sai lohtua, että hän oma 1/16 ja Evaldin 1/32 olivat yhteensä kuitenkin enemmän kuin monella muulla.
Niinpä oli siis parkkikirja ainakin lähes täysi, ehkä joku pikku murunen vielä oli jäljellä ja ainakin Pukkila oli päässyt vähän jonkunlaiseen huuman tilaan, että tarttui Alastaloa käsikynkästä ja samoin kiskoi Härkäniemen sohvan nurkasta ja aloitti melkoisen riemastelun ja tanssinjuoksun. Sitä ei Langholma katsonut oikein hyvällä, hänen mielestään asialliset hommat hoidetaan jne. Hän moitti hieman Pukkilaa (alan olla sitä mieltä, että Langholma tosiaan on melko ärsyttävä jokapaikantietäjä) siitä, että tämä oli nyt tullut kenties ottaneeksi osuuksia enempi kuin oli varaa ja sen sellaista. Pukkila ajatteli ovelasti, että pitää olla näkönöyrää ja oli kuin ei olisikaan.
Vielä oli paljon puhetta ja tarinaa luvussa, mutta minulla hieman karkasi ajatus tässä kohtaa, sillä olin huolissani tuleeko sitä ruokaa ollenkaan tarjolle. Huomenna on viimeinen luku Alastalon salissa ja jollei Eevastiinan pitopyötä tosiaan ala olla koreana, niin sanon minä hohtimet!
Osa 31/31 27.10.2020
Viimeinen luku, viimeinen voimainponnistus. 23. luku 1h 49 min. Aloitin tämän kuuntelemisen illalla, mutta jossain kohtaa olin nukahtanut vailla mitään tietoa mikä se kohta oli. Täytyi siis maksimoida nautinto ja aloittaa luku alusta.
Luvun alkupuolella Langholma vielä esitti lähtöhaluja sillä hurskaudella ja ilonpilaajan taidolla, jonka olemme jo oppineet tuntemaan. Muut olivat kyllä sitä mieltä, ettei syömättä lähdettäisi, mutta Langholma oli sinnikäs ja hyvästeli Alastalon ja koska oli kohtelias mies, lähti myös tuvan puolelle hyvästelemään emännän. No, siitähän nyt ei sitten tullut yhtään mitään, sillä Eevastiina laittoi miehelle luun kurkkuun oikein huolella ja palautti tämän kiikkustuoliin nopeammin kuin äijä ehti tajuta. Eevastiinalle ei nimittäin esitetty mitään turhanaikaisia selittelyitä kiireestä tai hopusta. Olihan hän laittanut pötyä pöytään ja valmistellut koko viikon tätä ateriaa niin, etteivät hameenhelmat tienneet keikkuako oikealle vai vasemmalle vielä seuraavanakaan päivänä. Sanoisin, että Eevastiina oli oikein topakka nainen.
Keskivaiheilla lukua Alastalo kuvailee joko mielessään tai ääneen, se jäi hieman epäselväksi, tulevaa parkin rakentamista ja miten kaikki nyt paikalla olevat saavat sitten olla mukana hommassa ja miten hienoa tästä nyt sitten tulee ja miten kaikkien on syytä hommata isommat lompakot, sillä rahan tuloa ei voisi estää.
Minua alkoi huolestuttaa, että eikö tässä nyt kuitenkaan päästä syömään, eikö Kilpi kuvaile jokaista ruokavatia ja haarukallista yhtä tarkasti kuin piipun täyttöä ja totin hämmennystä. Eevastiina tuli kynnykselle ja komensi vieraat pitopöydän ääreen, kun hän nyt jotain pientä oli vähästään laittanut esille ja Alastalo taputteli selkiä niin, että kohta oli koko väki jo buffetin äärellä.
Ja sitten se loppui. Alastalo tuumi, että nyt on homma hanskassa ja pian Siviä toisi totilasit taas salin pöydälle lähtöryyppyä varten. Töks poikki koko homma. Olen vähän pettynyt, saako nyt kirjaa noin lopettaa? Kuuntelin varuiksi vielä minuutin hiljaisuutta, mutta lisää ei tullut.
31/31 osaa on nyt kuunneltuna, 31 peräkkäistä aamua aloitettu Alastalon salin parissa. Pitää varmaan päivä tai pari tässä toipua koettelemuksesta, korjaan kokemuksesta ja vielä palata pienen yhteenvedon merkeissä torkottomaan tuntemuksiani tihuviltaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti